päivä nro 10.

Aamun tapaaminen vuokraisännän kanssa oli leppoisampi kun olisi voinut odottaa (7 sivun vuokrasopimus pelotti). Patisseriessa kahvia ja kun allekirjoitukset oli alla niin hän kysyin lähdenkö torille hänen ja hänen tyttären kanssa. Jätin väliin kuitenkin. Tämä tapakulttuuri on aika vaikea ymmärtää. Onko kohteliasta lähteä mukaan vai kohteliaampaa jättää menemättä? Siis pyytävätkö he tavan vuoksi vai takoittavatko he tosissaan? Suomessa on niin paljon helpompaa ku ihmiset ovat huomattavasti suorempia, vaikka tylyydeksikin sitä haukutaan. Sain ratkaistua neuvokkaasti sen että kuka maksaa mun kahvin: kun olin ajoissa ja sain laskun heti että pystyin heittää kolikot pöytään samantien. Ahhaa. Ja onneksi, onneksi pystyn maksamaan vuokran netitse. Pelkäsin jo tilin avaamista ja shekkien hankkimista. Saatan avata ehkä sen tilin et jos vaikka saisin CAF:lta ranskan asumistukea. Jos uskallan sukeltaa byrokratina suohon.

Mutta on ihanaa kun kahvilassa tarjoilija kutsuu mademoiselleksi. -Un cafe, s´il vous plaît. - Voilá mademoiselle - Merci beaucoup. Ja päälle läväytän sädehtivän hymyn ballerinatossuissani. Ah!

Tosta talkkari pusuista kuulin että kuulemma rankalaiset vanhat miehet on kaikki perverssejä et kannattaa vaan tarjota kättä eikä antaa pusutella poskille. Skandinaavia on taaas huijjattu! Loistavaa!

Eilen oli pakko soittaa himaan ku tuli tarve puhua, ei mistään oikeasta,vaan vaan puhua suomea! Mutta stalkkailin netistä muutaman suomalaisen tytön joista saan iltaolut seuraa tänään.
Ihana internet! Gainsbourgin, Barbaran ja Brelin lisäksi kulutan spotifyssä suomenkielenikävääni SMG:tä, Herra Ylppöä ja Pariisin kevättä. Jopa Samuli Putro kuulostaa paremmalta täällä.
Sanoja joita kaipaan:

-skorettaa
-puliukko
-omata
-napostella
-lieveilmiö
-härvätä

Yöllä oli mysrsky! Heräsin siihen tuuli puhalsi puuskissa tosi lujaa. Lisäksi vihereitä salamoita (salamia). Mut en saa irti mitään kirjoitettavaa. Avasin ikkunan ja kuuntelin ku tuuli kolisteli kaikkea. En olisi tänään jaksanu herätä, mut sit muistin et voin aloittaa aamun espressolla kun vihdoin sain ostettuu pressopannun! Ha, vitsit, espressoo myydään niin isoissa ja halvoissa perhepakkauksissa etten olisi uskonu! Unta ja hyvää, halpaa kahvia, mä en tuu ikinä pois!



Olin eilen matkalla kauemmas keskustasta carrefour supermarkettiin (yllätys) ja löysin samalla tehtaan myymälän josta ostin harmaat ballerinatossut. Olen niistä suunnattoman iloinen. Ja kuvittelen kun täällä on vielä lämpimämpää miten vain hyppään niihin ja kipitän alas kadulle ja ihanaan kahvilaan tai baariin ja puhun sujuvaa ranskaa ihanille ranskalaisille.. sitten huidon paljon käsilläni pimenevässä illassa viinilasi edessä ja tunnen miten nuo tossut niin sopivat kuvaan. Koska kohta puhun ranskaa ja kohta olen sosiaalinen! Joo joo. Nyt mulle riittää se et voin kipittää tennareissa leffaan katsomaan ranskalaisten huitomista ja viininjuontia valkokankaalla.. ahhaa. Kuka sanoi ettei materia tuo onnea? Siellä kenkäkaupassa mua ennen kassalla oli semmonen spugenainen, paitsi että ei se voinut olla sitä muuta ku polvista ylöspäin ku sillä oli vihreet leggingsit ja tosi siistit avokkaat.

Tämä kuva siksi että näytän olevani kunnossa, ja ehkä huonosta valotuksesta saatte kärsiä,ettei mun tossut näy (miten hitossa vastavaloon saa otettuu kunnon kuvia, HÄ)





Ah, mahtia oli kattoa mitä perusranskalaiset lykkäs kassalle, hiilarii, lisäaineita, valmisteita, muroja. Ei sillä että oma ruokavalioni olisi mitenkään mallikas mut se et ne lappas sen paskan jälkeen hitosti activiaa.. miten danone on iskenytkään kultasuoneen..

Olen myös innoissani ku löysin kotini kirjahyllystä romaanin jota oikeesti osaan lukea. Olen tähän menessä lukenut vain noita tinttejä, jotka kaikki löytyy myös hyllystä. Oon lukenu 30 sivua ja olen ymmärtänyt melkei kaiken ja niin hyvin et mun tekee mieli jatkaa lukemista. Kirjassa sivuja on joku 600, mut jos sen saan kahlattua voin alkaa väittää, että luen ranskalaista nykykirjallsiuutta alkuperäiskielellä mielummin. Siksi aion vakaasti kahlata se lävitte! Kirjailija on Katherine Pancol. Se on joku super suosittu, myyny enemmän ku Anna Gavalda (okei, en mä tiedä mitään Gavaldan suosioista täällä, vain suosiosta kaveripiirissä suomessa). Oh ehkä joku päivä mä kirjoitan sen rankalaistyylisen romaanin, jossa kaikki on kevyttä mutta, ah niin raadollista. Kirjottaisin siitä että miten kauneimmat asiat eivät ikinä tapahdu.
(Alan näemmä vihdoin päästä ylitse ranskalaisus antipatiasta mikä on vaivannut mua, kiitos ala-asteen tuputuksen).

Viikko lähdöstä

Piti kirjoittaa myös taiteesta. No nyt kaltatkaa, tai lukekaa eka. Vaikka nautin enemmän siitä et sisäpihallani on kuivettuneita palmuja ja joku ihme rapistunut seinäsuihkulähde veistoksineen. Niin siis, kävin katsomassa viime launtaina Rodinin näyttelyn (sen verran hehkutan että takaportti johtaa pihaltani suoraan museon pihalle. ts. taidemuseo on mun naapuri) niin. Olin juuri saapunut ja istunut pari tuntia Joséphinen kaverin Justinen kavereitten kanssa Justinella. En jaksanut puhua mitään. Kun mentiin näyttelyyn alkoi melkein itkettää ku näin Rodinin muotokuvia. Se oli kieltä mitä ymmärsin, se oli kieltä jota osasin lukea. Täähän on ihan perusjuttuja joo mut en ollut suomessa havahtunut tähän miksi kuvataiteet on niin mieletön juttu, miten kansainvälistä se on. Tämä ei ole ollut niin oleellista mulle suomessa ja nyt tajuin että olen arvostanut verbaalisuutta ehkä turhankin paljon. Hullua tajuta se opiskeltuaan 2,5 vuotta ja sen miksi osittain olen tämänkin alan valinnut. Siinä on jotain niin perusjuttuja. Eli hassua että tässä kontekstissa rodin-näyttely on ollut parhaita aikoihin. Harvoin sitä tuijottaa lyijykynä luonnosta vedet silmissä suomessa. Tai voihan olla et Rodin vaan on niin helevetin hyvä ja mä vetoan tilanteeseeni. Ahhaa. Olihan se hyvä, harvoin veistokset on noin ilemeikkäitä (plussaa oli myös et niist tuli vähä mieleen Henrin omakuvaveistos)

Se taiteesta. Mut puolustan sillä et s eoikeeti oli älytön elämys. Ajattelin mennä yksin uudestaan, mut nyt en uskalla ku eka kohtaaminen oli niin vaikuttava.

Ja tähän väliin on pakko ottaa lainaus aamulla äidiltä saamastani mailista:
”Ehkä vähän huolissani siitä, että koet niin ultravoimakkaasti kaiken. Vaikka ei olis mitään hätää, saat siitä aikaan tunnemyrskyn. kunnes asiat tasaantuu.” Tämä nauratti ihan liikaa koska se on niin totta. Kun soitin äipälle ennen koneeseen nousua se alkoi nauraa ja sano et sä et ainakaan ikinä päästä elämää vaan kulkemaan ohitte. Nyt en muista paljoa suomea ja elämää siellä (huh, koskahan se ikävä iskee sitten?) ja olen ihana irrallaan. ”Helppoo olla nuori, kaikki tai ei mitään. Helppo pitää kiinni ja päästää menemään” jeh jeh.

Mut harvoimpa on olen ollut näin balansissa. Just eilen sanoin sitä et saan olla pihalla kun olen just saapunut vaihtari, ja lisäks ku tunnen jo porukkaa eri kautta niin kaikki luulee et oon jonku kaa enkä yksin. Olen siis sitten itse huijjjari! (öh, oon ollu tällä viikolla täällä olessani 3 päivää yksin. Mulle se on siis sama ku oisin lähtenyt vaeltaa aavikolle vuodeksi yksin) Lisäksi olen ollut nyt 5 päivää puhumatta suomea (la puhuin äipän kaa puhelimes). Pisin aika ehkä ikinä. Siksi kirjoitan ihan hitosti.

Miksi muuten kaikki ketä olen tavannut opiskelee jotain sisäsiistiä ja tyylikästä. Ei yhtään perustyyppei vaan kaikki opiskelee joko kontrabassoa, psykologiaa, arkkitehtuuria tai on lääkiksessä. Olen täällä paremmissa piireissä näemmä. Vai onko se vaan sitä ranskalaisuutta?

Nyt mä ymmärrän miksi monet usein selittää ruuasta, siis noin ylipäätään. Jos on tylsää niinku mulla vähän tänään on ollut haluaisin hirvesti kirjoittaa croissanteista ja juustoista ja avocadoista jotka ovat saaneet mut ihan sekaisin. Ah, ja tummasta suklaasta. Ja luomuakaasiahunajasta. Mun huvi on vaellella supermarkettien käytävillä ja hypistellä kaikkea (kirjoitin eka kaikkia). Nyt tuli eka ruokapostaus. Häpeän. Mut tän päiväisessä kaupassa hypistely jäi lyhyeen sillä siellä sammui kaikki valot. En tiedä oliko syynä lounastauko vai mikä.

Oh, kävin kattomassa Gainsbourgin. Mahtavaa et on spotify niin voi jatkaa samassa tunnelmassa. Ymmärsin melkein kaiken paitsi en mitään mitä Gainsbourgia näytellyt tyyppi puhu. Näin vain turpeiden huulien liikehdinnän. Haha. Mut oli se tosi hyvä. Mikä sika! Ja nyt ymmärrä mennä leffaan vasta ihan just ku se on alkamassa. Viimeksi alkoi vartin myöhässä, nyt ain 5 min. Kysyin Antoinelta, että onko ihmiset ajoissa yleensä, johon vastaus oli että se yritti tulla ajoissa koska olen suomalainen. (se oli syksyn turussa, akatemialla, en edes ollut huomannut).

Odotan koulun alkua jo. Olen ollu ihmeen jumissa koko hiton kaksi ja puoli vuotta koko työskentelyn kanssa. Nyt tiedä miten jatkuu kun vihdoin oon saanut suuntaa siihen mitä haluan tehdä. Ajattelin että teen täällä kaikkea muuta kuin maalausta.

Itseasissa olen hyvinkin tyytyväinen etten valmistellu reissua sen enempää ku oli pakko byrokratian puolesta. Nytkin olen varma että jotain on unohtunut. Joku semmonen maassaololupa jos on yli 3 kk? Mielestäni olin valmistautunut ihan hiton hyvin että oli sentään kämppä tiedossa ennen tänne tuloa. Pakkaaminenkin oli luokkaa pese koneellinen pyykkiä ja tunge laukkuun.

Oh, ihanaa kohta pääsee nukkumaan, en muista koska viimeks oon saanu nukkua näin paljon.
J´aime bien!

Muuten, uskon ettei kukaan lue tätä, joten jos kerron asioita sitten uudestaan kun olen suomen turvallisella kamaralla niin olkaa kilttejä ja nyökytelkää ja kysykää turkulaisittain aina Joo vai!

aamu numero 6

Olen myös nyt jo kyllästynyt siihen että eniten käyttämäni sanat on oui, non ja bien. Niiden lisäksi kulutan sanoja que, pardon ja tietysti je ne comprande pas. Ja nuo poskisuudelmat. Milloin hä, ja miten koska? Kuten kirjassa aino ja tuhmat luistimet aino suuttuu et miksei se ehti osaa kauniisti luistella sille sanotaan että täytyy harjoitella ja harjoitella -mutta kun harjoitteleminen kuulostaa ikävältä. Hitto, sitä se on. Ikävää! Miksi olenkaan näin kärsimätön. Mitään en tehnyt kielitaidon eteen ennenkuin lähdin ja nyt haluisin heti puhua niin todella hyvin. Ahhaa, suurenhulluutta. Mutta mua ketuttaa se että tunne itseni niin hiton tyhmäksi. Tietysti niin käy kun puhuu väärää kieltä, mutta. Se ketuttaa silti! Tuntuu niin raskaalta käydä keskusteluja ranskaksi. Joo joo oon 23 ja joo taidetta, ai mitä, no kolmannella vuosikurssilla ja asun Turussa joka on 200 km Helsingistä, ai mitä, no samankokoinen ku Angers. Sitten kysytään samat toiselta. Sitten Ihanaa olla täällä ja anteeksi huono ranskani. Ja sitten mitä?

Tästäkin syystä olen ollut vähän vetäytyvämpi. Ja siitä kun koko kesä-syksy ja plus kodittomuus meni sellaisessa ylisosiaalisuuden flowssa musta on ihana olla itsekseni (okei, myös roikun netissä koko ajan) ja nukkua pitkästä aikaa pitkään. Tehdä pitkiä kävelyitä ympäri kaupunkia. Jotenkin tuntuu oikeutetulta. Aina kun ole tavannut jonkun helpottaa päästä oman kämpän, okei on tää koti, niin kodin suojaan. Että päinvastoin täällä ois ihmisiä ketä nähdä, niin haluan vetäytyä.


Sitäpaitsi en ole humaltunut täällä kuin yhtenä päivänä. Eli maksakin kiittää. Ainakin vielä kun viihdyn itsekseni.


Sillä tavalla täällä jotenkin hämärtyy se mikä on normaalia. Jos hitto vie haluan olla yksin niin oon. Kiitos niille, jotka sanoi et se on ok. Etenkin ellun syvää luotaava inboxviesti oli ihana lukea tänä aamuna, ku hädisissäni ihmettelin onko tää kaikki niinkuin pitää. Hölmöähän on niin aatella. Sillä mulla on kaikki hyvin, en haluaisi olla muualla, eli ei ole todellakaan koti-ikävä. Väsyttää vaan. Tänäänkin ajattelin kokeilla hyvää kaavaa eli kävely, asioiden hoitamista ja leffa.

Ja lopuksi:
Mä saan myös olla outo ja vetäytyvä, sillä mä oon skandinaavinen taideopiskelija!

p.s Mutta uusi rakkauteni on Jaques Brel. Chansonit löysi tien minuunkin.

Siis tänään on tiistai. 2010. Siis viides kokonainen päivä angersissa.

Olen yhä äimistynyt (haluan jo nyt käyttää tälläisiä suomalaisia sanoja, kun sitä nyt ei oikein tuu puhuttua) näitten ihmisten kohteliaisuudesta. Pojat availee ovia ja maksaa kahvit (onko se normaalia?) Ylipäätään kaiki ketä olen tavannut ovat olleet ihania ja kutsuneet koteihinsa, keikoille, kotikaupunkiinsa yms. pelkään tän olevan harhaa ja olenkin suomalaisittain hyvin varma että kaikki huijjjaaa mua. Ei noin avoin SAA olla! Suomalaisuutta mussa ei siis ole ainoastaan se että otan kengät pois kun menen sisälle..

Mutta kukaan ei oikein puhu englantia. Tämä on siis ollut todella kylmä kylpy, pakko puhua ranskaa ja sieltä se kai tulee. Tänään kun puhuin englantia erään koulukaverin kanssa olin aivan kuin olisin puhunut suomea (olen englannissa tunnetusti huono, vai onko tämäkin vain niitä suomalaisuus juttua myös).

Sen lukkoepisodin jälkeen ei ole ollut ongelmia. Ainakaan käytännössä. Siis ekana aamuna sain jumitettua avaimen oveen josta seurasi naapureiden häiritsemistä, pelästyneitä puheluita omistajan vastaajaan, paulin (se kenen kämppä tää on) kaverin frederikin häiritsemistä. Joka sitten hankki lukkosepän, (68 e jonka paulin isä, siis se on omistaja, maksoi onneksi). Nyt kannan lukkosepän käyntikorttia lompakossa.

Alkuun tuli hirveesti ihmiskontakteja ja poskisuudelmia. Olin launtaina jo ihan puhki ja iski ahdistus. Tuntui että kaikki vyöryi ylitte. En osannu otttaaa vastaan mitään,. Pari päivää itsekseen teki hyvää. Tänään on sitten sosialisoiduttu sitten enempi ja se on ollu jees.

Nyt niitä rakastamiani ranskalaisiaviivoja

-Helsinki-Vantaalla suomalainen nainen kertoi juuri kaatuneensa ja lyöneensä etuhampaat rikki

-rautatieasemalla olin lapsellisen tyytyväinen itseeni kun osasin ostaa alennuskortin ja junalipun ranskaks.

-Kävin leffassa (400 coups) katsomassa Mika Kaurismäen kolme kuningasta (le conte finlandais). Oli hieno hetki astua suomalaisesta (inho?)realismista tänne.

-Kuten jo FB:ssä mainostin, tänään antoine esitteli mulle koulua ja vahtimestarin joka antoi poskisuudelmat. Siis vanha mursuviiksinen mies!

-Mistä spotify tietää et oon ranskas!

-Marseillesaippua on ihanaa täällä!

-Espanjalaistytöt todellakin lorottavat oliiviöljyä salaattiinsa.

aluksi on yritys.

Oh.

Olen aina miettinyt etten ikinä ala bloggaamaan. Ajattelin etten koskaan jaksa kirjoittaa mitään kunnollista. Mutta nyt näemmä kun olen täällä ranskassa niin kirjoitan kaiken ylös niin miksen sitten ihan julkisestikin. Kantani on kuitenkin se että jos kirjoitan täällä jotain niin harvaa se oikeastaan kiinnostaa. Lisäksi olen huomannu että kun on ulkomailla ihmisiä kiinnostaa vielä vähemmän mitä kuuluu.

Siksi lähtökohdat latelen itselleni tässä. En aio kirjoittaa:

-Miten käytännön asiat hoituu
-unista
-ruuasta

sillä varauksella että yllämainuituista löytyy erikoisen maukasta kerrottavaa.

Enkä aio mainita et vitsit täällä on niiin lämmintä.

Lisäksi haluan käyttää paljon ranskalaisia viivoja koska rakastan niitä.

(Nyt jo alko ketuttaa tää kirjoittaminen. Mä yritän. Olen satavarma et tää jää kuitenkin aina päivittämättä).

Mutta niin, alkuni täällä kiteytyi eilen alla olevaan mitä lähetin veeralle facebookis, kyselin myös samaa muilta.

Hyvä veera.

Onko normaalia että haluan vältellä ihmiskontakteja ku tuntuu että ei alun jälkeen enää kykene puhua ranskaa muuta kuin asioidessa? Onko normaalia vihata sanaa: kahvikuppikeskustelu? Onko normaalia että en halua täältä pois mutta on väsynyt olo?
Miksei antoine lähetä viestiä, vaikka lupasi? Miksi koen sen henkilökohtaisena vihanilmaisuna?

Vastauksia innolla odottaen
eeva
ps. olen muuten normaali.


että näin.

ps. vihaan edelleen sanaa kahvikuppikeskutelu! Ja sen tiedän et se on normaalia!