Eeva Kiittää hetkeksi ja lähettää läppärinsä marin mukana Suomeen. Siis olen akiivisesti netittä nelisen viikkoa ja sit olenkin jo Suomessa.

Ehkä sen jälkeen teen päivittelen niputtaakseni asioita. Tai sitten en.

Tänään siis kuittaan Pariisista joka oli parempi kuin ennen.

- Eeva

Olen täynnä mielihyvää siitä että heräsin sateenropinaan. Ullakko kämpissä on se iahna puoli et orppina oikeasti kuuluu. Ja se että tänään työskentelen kotona, sillä viikonloppu meni taas aika sosiaalisissa merkeissä. Viime viikko tuli työskenneltyä myös, säät ei suosinu oikein ulkona riehumista. Ja spotifystä löysin pariisin keväätn uus levy.

Perjantaina olin yhdella keikalla missä hyvinkin ymmärsin miten gotan project on vaikuttanut täällä. Bändissä oli hanuristi, viulisti, kontrabasisti, ja bongorummut. Haha. Muut bändit olikin tavallista reggae huttua. Mutta musiikki sinällänsä ei ollut se jännä juttu. Paikka oli kuin joku nuokkari suomessa. Ja tuntuu että näin paljon tuttuja kasvoja, siis juuri sillä tavalla miten paljon lopulta ihmiset muistuttaa toisiaan. Sitten yksi kaverin kaveri ilmesty mun nokan eteen huutaen et Suomi! RAKASTAN! Se oli törmänny suomalaisiin olleessan belgiassa ja sitten selitti et suomalaiset on parhaita juhlijoita mitä se tietää ja et mies vailla menneisyyttä on sen lempielokuva. Sitten se lauloin jukeboxina morriseytä ja the smitshiä. Joo, se oli tosi humallassa, ronde comme une vache eli ympyräinen kuin lehmä, opin sen just! Opin myös bordel, eli joku on kuin ilotalo eli asiat on tosi sekasin tms. Mutta siis tuntuu välillä hassulta että kyllä suomesta tiedetään.

Launtaina luottocampingporukka lähdettiin Fléchen kylään (eli gaëlle poikaystävineen ja minä ja irma). Gaëllen poikaystävän kotikylään ja lapsuudenkaverin juhliin.
Mahtavaa oli se että näin matkalla hirveetsi kanoja,lehmii, heppoi, lampaita ja HANHIA. Mä niin muutan maalle, Loiren laaksolle iso sydän! Ja se että näin lisää oikeiden ihmisten oikeita taloja, mulla on jo hyvä läpileikkaus nuorten kämppiin. Kyyläilin valokuvia, koriste-esineitä ja kirjoja ja leffoja (kovasti aamuyöllä etittiin maailmanelokuvia-bokseista kaurismäkeä..) Monissa vessakoppi on erikseen kuin käsienpesu. On just parasta että oon päässy kokemaan tälläisiä hetkiä, just niitä mitä itsellä tulisi eniten ikävä jos olisi kauan poissa. Söin taas lihaa, en oo kuuteen vuoteen syöny näin paljon lihaa kuin nyt täällä. Kaikki siellä puhui englantiakin, niin ei tarvinnu olla supertulkki irmalle.

Katsoin muuten ekan kerran telkkaria sitten kolmeen kuukauteen!





Frisbietä




Mun ja Gaëllen laiskannaisen pingisottelu



Ja pöytäfudiskin löytyi, unkariksi tsotso (kirjoituasu on väärä) ranskaksi babyfoot. Kohta pääsen taas Kukaan matsamaan!



Chansonit heräsivät jenkiin 04.00



Isäntä ja Julian kello 06.30

Bonuksena jopa kuvia!

Nyt tuli vahavasti sellainen olo että en oikeastaan haluaisi lähteä täältä neljän viikon päästä. Ennen oli sellainen neutraali suhtautuminen. Tämän viikon aikana kaikki loksahteli paikoilleen. Edellisessä tekstissä pohdin sitä, etten ole saanut kontaktia luokkalaisiin ja muutenkin. Mutta toisaan tajusin ettei se aikasemmin ole ollut täysin mahdollistakaan sillä kielitaitoni alussa oli niin köykänen (ja onhan se yhä). Nyt olen nähnyt paljon koulukavereita vapaalla ja keskustelu kulkee melkeimpä aina ranskaksi. Ne on pieniä asioita miksi en haluaisi lähteä. Se että koulussa on ihmisiä kenelle juttelen päiväpäivältä enempi. Niin, angersin keskustahan on kovin pieni ja alkaa olla yhä pienempi. Se näkyy siinä että en enää voi käydä 500 metrin päässä kaupassa ilman että vaihdan poskipusuja jonkun tutun kanssa. Yöllä baarissa tuntuu että koko ajan saa olla moikkaamassa ja samoin kotimatkani pitenee sillä usein tulee tuttuja vastaan ja jengi hengaa vaan kadulla. Tää on olennainen seikka, joka vaikuttaa nyt siihen etten haluis lähtee. Tosiaan sosialisoiminen on hyvin olennainen osa elämääni.

Vappuaattona Irma teki mulle ruokaa ja kokeiltiin camera obscuraa sen vessassa ja mentiin lakanaliin, eli paikalliseen harittuun suomityttöjä moikkaan kun ne teki munkkeja. Takas tullessa oli pelottava hetki kun yhden lähiön pysäkillä meidän ikkunan viereen tulvi erivärisiä nuoria huutamaan ja mesoomaan ja hakkaamaan ikkunaa. Ei ne ollut sinällänsä mitenkään pahantahtoisen agressiivisia olleet mutta en voi sanoa että ei se hyvältäkään tuntunut. Angersin keskusta tuntu taas ihanan turvalliselta.






Sitten lauantaina sain kutsun juhliin jonnekin toiseen kaupunkiin autolla, en oikein tiennyt minne, luulin että ne on jotkut kotibileet ja sitten löysinkin itseni nantesin läheltä leirintäalueelta campingmökistä. Koulukaverin Gaëllen poikaystävän lapsuudenkaveri on töissä siellä sellaisessa puistossa jossa on vaijeriparkourata. Nämä kutsuu sitä puuparkouriksi, en oikein ole löytänyt suomenkielistä nimeä sille. Siis siellä on puihin rakennettu ratoja joissa kiipeillään valjaiden kanssa, joissa on turvakoukut, radoilla edetään siirtämällä koukku kerrallaan. Ja sitten pääsee kiitämään vaijerin ja valjaiden varassa satojen metrien pituisia matkoja. Vaikea selittää ja kuvia ei tosiaan ole sillä menimme siellä yöllä pimeässä yhden heikon taskulampun varassa. Se oli aivan mahtavaa. Mielessä kävi että jos jotain sattuu ei taida vakuutus ihan riittää.. Seuraavana päivänä näin jalkani -täynnä mustelmia ja käsissä hiertymiä. Muutenkin oli ihana miniloma. Grillattiin ja söin taas lihaa, tilanteita milloin en todellakaan ala mussuttaa etten syö lihaa. Käveltiin järven ympäri ja katteltiin huvikalastajia. Ne siis kalastaa alla olevia vonkaleita, merkkaa ne ja päästää takasin. Tuntu jotenkin älyttömän tyhmältä.




















Lisäksi tutustuin paremmin yhteen luokkakaveriin joka on käynyt suomessa. Etenkin turussa, tuntu omituiselta kun joku selittää Kukasta, Dynamosta ja Klubista. Sitten sillä oli tatuoitun käsivarteen teksti ”hyvästi hevoset” olin absurdia juoda salmarii ranskalaisen luona ja tuijottaa tatskaa suomeksi ja nähdä kuvia posankasta. Tietääkö joku on Goodbye Horses joku juttu?
Oli hauskaa kun kyseinen poika kertoi ettei pidä maanmiehistään sillä ne on niin arrogantteja. Ja se itse on tosi arrogantti. Ja mielestään ihan maailmanmies kun oli käynyt suomessa ja berliinissä. Haha.


Siinä kai pääkohdat, oon perjantaista lähtien yrittäny saada bloggausta aikaseksi muttei oo ollu aikaa saada sitä kokonaan kasaan! Ja lisäksi olen opettellut knatmaan kameraa mukana. Tosin kreditit kuuluu järvikuvista irmalle.

Pohdintaa.

Ja huom. Ennekuin aloitan kirjoittamisen haluan muistuttaa teitä rakkaat lukijat (joiksi moni on mulle privaatistikin tunnustanut olevansa) että mulla on hyvä mieli ja viihdyn täällä. Alla nyt pohdin asioita, se ei tarkoita että olisin suunnattoman ahdistunut tai syyttelisin ja surkuttelsiin itseäni. Tämä on nyt pohdintaa kun tuntuu että näen asioita hyvinkin eri tavalla ja mietin miksi olen toiminut näin. Totta on että pari viikkoa sitten mieli oli enempi maassa. Mutta haluan ehdottomasti kirjoittaa kaikista fiiliksistäni, etenkin kun tajusin että ei ehkä se suomeen paluu tule olemaan välstyä kokonaan niin ihanaa. Ja haluan itsekin muistaa ketuksen fiilikset samalla kun hehekutan ihanaa vaihtoaikaani.

Koulu loman jälkeen alkoi lupaavasti. Just sain tuuditettua itseni hyvään rytmiin ja oikestaan mikään ei haitannut. Maanantaina en mennyt kun skippasin koko kurssin. Sen sijaan pesin pyykkiä ja pääsin opastamaan toista ulkomaalaista koneiden käytössä. Näin se hyvä kiertää. Haha. Niin, tänään yritin mennä luennolle, ei ollut ja eilen oli piirustusta, opettajat puoltuntia myöhässä, malli ei saapunut ollenkaan. Sitten venasin kolme tuntia opettajaa antamaan neuvoja yhteen sarjaan. Olisi varmaan skipannut mut ellen olisi ollut viimeinen luokassa, eikä se voinut enää ohittaa mua. Ja opetus: ”joo nää on hyviä, tee vaan selkee sarja käyttäen samaa kokoa kaikissa”. Sitten olin varannut ajan valokuvan opettajan tapaamiseen. Odotin 45-min eikä se sittenkään ilmaantunut paikalle. Kimpaannutti myös se ettei kukaan puhu mulle, siis oppilaistakaan. Ja mitä useemmin oon puhumatta sitä enemmin vetäydyn kuoreen. Alussa yritin melko säännöllisesti.

Mua syystä tai toisesta häiritsee (tai mietityttää, onko se neutraalimpi ilmaus) se etten oo oikein tutustunut muihin koululaisiin. Mutta siitä saan syyttää myös itseäni. Mulla kuitenkin on ollut aika kivasti kavereita niin en ole kovasti yrittänytkään. Mitä tekisin toisin. Mikä ois auttanut ja miksi en niin tehnyt:

- Olisin työskennellyt studiolla missä muutkin.
Miksi en: tykkään työskennellä rauhassa omassa tahdissa kämpillä ja se on myös tuottanut tulosta. Ja siksi että oman pöydän saaminen kesti puolitoista kuukautta, aina kun menin kysymään ei kellään ollut tietoa mihin mahtuu.

- Olisin hanakammin soitellu ihmisille joiden numeron ole saanut.
Miksi en: se tuntui ylivoimaiselta ja tuntui että olisin häirinny suhteettomasti niitä. Ja se että en hirveesti kaivannut seuraa. Eli tiivistettynä laiska ja liian ujo.

alkanut vain jutella
Miksi en: yritin kyllä, mutta kun kukaan ei jatka juttua tai tule myöhemmin itse juttelemaan vaikka seison vieressä yksin ja orpona. Niin se ei paljoa rohkaise.


No, mutta toisaalta ei hätää, en vieläkään tekisi toiste. Sillä alussa oli energia vähissä.

Ja sekin, että Suomessakin tiedän sen kuinka vaikea on löytää ihmisiä kenen kanssa natsaa. Mutta toisaalta nyt olen myös oppinut, ettei siihen tarvita välttämättä yhteistä kieltä. Suomen kieli on multa tipahtanut vähän jalustalta. Olen esim. mesonnut että ikinä en voisi seurustella ulkomaalaisen kanssa, mutta kuitenkin, puhe on murto-osa viestinnästä.

Se miksi pohdin tota ja omaan jähmettyneisyyttäni on se että täällä olen kohdannut rinnakkain sen ulospäinsuunatutuneen Eevan jolle kontaktien luominen on melko usein helppoa ja toisaalta sen helevetin ujon ja aran Eevan. Tää miksaus on jännä. Se miksi pohdin etten oo hurjasti luonu edes hyvänpäivän tuttuja on poikkeus mulle. Ja se johtuu pitkälti ujon eevan kuoresta, joka täällä on tullut esiin. Irma (se unkarilainen) sanoi katsoessaan joitain kuvia musta suomessa se sanoi et näytän ihan erilaiselta kuin täällä. Siis olemukseni on erilainen. Oomme puhunut paljon erilaisista kasvoista ja lähelle päästämisestä. Kuinka varautuneelta saatan näyttääkään koulussa toisten silmissä. Tai ehkä kyllästyneeltä ja ylpeältä, niin kuin ujoista usein luullaan. Täällä olessa tunnen selkeämmin itseni kun olen yksin. Tuntuu että mulla on selvät rajat. Ja ne rajat on olemassa myös kouluun mennessä.

Eilinen oli kuitenkin poikkeus sillä yksi kolmosen tyttö tuli juttelemaan ja pyysi illalla mukaan oluelle. (Ja ylläri, se on itse hakemassa vaihtoon. Tuskaili samojen motivation lettereiden kanssa). Oli mahtava taas huomata et kun istuin sen ja saksalaisen vaihtarin kanssa että kyllä, osaan puhua ranskaa. Pystyn selittämään asioita ja fiiliksiä. Nyt tapahtui se että kipittelin lämpimään iltaan ballerinoissani puhumaan (melko sujuvaa) ranskaa ja huitomaan. Haha. Ja en ole kohdannut vielä kivaa ihmistä joka tykkäisi Angersista ihmisten puolesta. Ja moni ranskalainen on sanonut ettei hirveesti pidä ranskalaisista. Ja hyvä pitää mielessä ettei porukka ylipäätään taidekouluissa ole avoimemmista ja ystävällisemmistä päästä. Tämän kaiken vahvisti tämä tyttö joka pyys mut oluelle. Ja niin, se sanoi myös että kontaktin luominen opettajiin on heillekin vaikeaa, että erasmuksen se on tuplasti.


Nyt tuntuu että kolme kuukautta on liian lyhyt aika. Haluaisin toisaalta jäädä tänne katsomaan miten asiat kehittyy. Tuntuu että ranska alkaa nyt olla sinä pisteessä että voisin oikeasti oppia sen.

(Täähän menee samaan tahtiin, eka on kivaa ja kieli kehittyy, sit vähän ketuttaa ja masentaa ja kielitaito taantuu ja sitten kaikki tuntuu hyvältä ja ranskan puhuminen on kivaa, olen siis oikea malliesimerkki vaihdon vaiheista)

Hmm. Tämäkin teksti oikeasti tarvitsisi kuulla livenä puheflowna, mutta yritin jotenkin saada niitä paperille ja kasaan. Ja en laittanut edes kuvia keventämään tätä. Haha. Bisous teilel jotka jakso lukea!

Ja muuten pahoittelen kaikkia kirjoituvirheitä. Mun lemppari niistä on muotibollaguksen.

Juuri postaamisten vähyydestä näkee sen että oikeasti asun täällä. Enää asiat mitä näen ei ihmetytä. Nyt olen päässy aika kokonaan ylitte masisfiiliksistä ja melkein pelästyin et mitä, enää viisi viikkoo täällä ja sitten päälle vähän reissua. Niin kai aina käy, kun alkaa hyvin viihtymään niin sitten pitääkin lähteä. Mut onneksi vielä on aikaa. Uskomatonta on se et tää kaupunki on nyt mun koti ja ehkä en koskaan tule edes käymään täällä. 13.6 on lento Gdanskista Turkuun. Sitten 15 pvä alkaa titanikissa harjoittelu ja siipiarki.

Tuntuu et ranskan kielen oppiminen on jumahtanut. Olen siinä pisteessä et mun pitäsi alkaa aktiivisesti opiskelemaan kummallisempien verbien taivutuksia ja muita. Mut kerran laiska niin koko ajan laiska.

Tuli pe käytyä katsomassa Alice dans la pays de merveilleuse, joka oikeesti yllätti positiivisesti sillä olen aina vierastanut koko tarinaa. Äh, en mä tälläsiä haluu kirjoitella.. eli elämä on uomissaan.

Enpä muuta osaa sanoa vaikka kaikennäköistä tullut puuhattua.

Eiku joo, Angersin kaupungin monet kasvot! Lauantaina näin suomityttöjä ja ilta vei meidät yökerhoon, joka on mainitsemisen arvoinen. Sinne meni oma yökerhobussi, 20 min matka keskelle ei mitään missä jökötti sitten yökerhokompleksi. Sisäänpääsymaksu 10 ja narikka 2 ja bussi sinne ja takasten 3 e. Paikka oli karmiva, melkein tuli ikävä Onneloita, oli niin ällötävä ja kallis ja että mä nautin! Uv valot ja laserit, valokaapeliakin taisi löytyä. Deejii höpisi koko ajan paskan musan päälle jotain et jee, hyvää iltaa angers, mikä meno tai jee, tänään muuten on Fransoisin tai jonku syntymäpäivä. Ja mun slowmotion tanssi kirvoitti kummastuneempia katseita kuin vorttessa ikinä. You aare crazy. Jätin sen sitten suosista vähemmälle. Pitäis varmaan oppia tanssimaan oikein. Kaksi tuntia oli pakko viettää siellä kun aamun eka kyyti lähti vasta 04.30. En muutne oo nähny niin paljon tyhmän näkoisiä ranskalisia kuin siellä: pari huonoa kännykuvaa:





ja carrefourin neljän euron popcorniämpäri, ajatuskin on ällö!

Niinhän se menee et kun ulkona on plus 20 ja haluaisi mennä sinne, mutta sitten löytääkin parhaan työskentelyvireen aikoihin.. Sitten huomaan tarvitsevani useinta materiaaleja ja en jaksa lähtee käveleen parinkilsan päähän. On se poltettu sienna kiva väri mutta ei se yksinään käy. Tai miksei. Se on mun uus lempiväri.

Olen huomannut että olen tyytymätön ja ahistunut täällä jos olen yksin ja en saa aloitettua tekemään mitään järkevää. Heti kun aktivoidun sosiaalisesti tai piirtämällä olo on ihan eri. Mutta nyt silti harmittaa. Sillä se eyjaffa-joku-kull tulivuori taitaa pilata tyttöjen Ranskan reissun. Yritän olla harmistumatta niin paljon kuin on mahdollista. Yhä silti odottelin tuulen kääntyvän tai muuta vastaavaa ihmettä. Isossa mittakaavassa kun tuota katsoo on tuo harmitukseni pientä ja parempi jäädä jumiin kotiin kuin suomeen. Kai. Olen muutenkin seurannut hyvin tiiviisti koko aihetta. Olen myös samalla viehättynyit siitä, että luonto pystyy samaan maanosan pysähdyksiin. Vielä aina toimivan Euroopan. Mielessäni mietin katastrofileikkejä ja mietin mitä itse tekisin jos nyt ois pakko päästä suomeen.

Alla tosistusaineistoa, ainakin näytän työskentelevän:








Mutta niin,

mitä uutta täällä arroganttien maassa?

- Näin (tai pikemminkin kuulin) marokkolaiset häät. Perinteisiin kuuluu että kaikki vieraat ja ilm. hääparikin ympäri keskustaa ja mesoaa ja roikkuu ulkona ikkunoista
launataina joku orkesteri marssi ikkunani alle.
-Kävin kämpässä, jossa samassa huoneessa oli lasikuitutapettia, liuskekiviseinää, tiiliseinää ja katossa näkyi parrut. Keittiön baarisaarekkeessa oli hyödynnetty metallia ja lasitiiltä. Uskomaton sekamelska erilaisia pintoja.
-Oih, ja löysin kaurahiutaleita (ei ollu muuten itsestäänselvyys), kun söin ekan lautasellisen teki mieli itkeä, puuro on niin hyvää.
-Lisäksi täällä myydään wasan näkkileipää, kaurapaketissa luki myös suomeksi! Ja ruotsiksi! Että rapeita kauranäkkileipiä. Oli hassu fiilis, aivan kuin silmät ois valehdellu.
-Pääsin vihdoin myös pussikaljoittelun makuun..

Lisäksi päätin jäädä tänne, muuttaa maalle ja alkaa kasvattaa hanhia. Tai sitten vaan lähen pikareilille kuten eilen saatiin iiriksen kanssa sovittua. On muuten kohtuutonta että lentolippu berliini-helsinki on halvempi kuin mikään rahtilauttasysteemi suomeen.. mut jee, kiva kun sain matkaseuraa! Huh, 6 viikkoo enää täällä!

mutinaa

Pakko sanoa et nyt mulla on tylsää (joo, vaihdossa voi olla tylsää. ja jopa arkista). Nyt on kahden viikon kevät loma ja kun en sitten lähtenytkään mihinkään yritän tehä töitä, mutta ei sekään innosta. Tuntuu että olen taantunut kielen oppimisessa ja piirtäjänä. On saa ryhtiä oikein mihinkään. Odotan hirveästi kesää vaikka tiijän joutuvani suuren työtaakan alle, ehkä just sitä työtaakkaa odottaen. Että ainakin tietäisi tehneensä jotain. Sen verran oon sanu ryhtiä et nyin iytseni ylös heti kun 8 h on tullut nukuttua. Hassua että pitkästä aikaa mun pitää huolehtia etten nuku liikaa. Tuntuu että viime syksynä oli päinvastoin.

Tänään mieleni teki hirmuisesti lihapullia. Minä, joka en edes kaipaa lihaa ja kahdeksaan vuoteen en ole ostanut punaista lihaa laittaakseni sitä itselleni, mutta sitten pienessä krapulassa keksin ettei tiedä mitään ihanampaa kuin lihapullat. Olin jo lihatiskillä tiirailemassa boef- paketteja. Mutta ne näyttivät liian lihaisilta. Sittenkin. Se sijaan löysin oetkerin mozzarellapizzan ja se ajoi hyvin asian. Hetken aikaa pääsin ranskaa pakoon konnes oveen koputettiin ja mulle yritettiin myydä tietokirjoja ranskaksi.

Lisäksi tässä talossa tehdään jotain remppaa ja olin 3 h ilman vettä. Jotenkin ei olisi kohtuutonta ilmoittaa vedenkatkaisusta etukäteen?

HEIHOI!

Enpä ole paljon päivitellyt. Vanhemmat olivat täällä ja se oli ihanaa. Oli kiva leikkiä turistia ja puhua suomea. Täällä nyt ei ole paljon nähtävää, linna, taidemuseo älyttöminen enkeli tauluieen, (jotka ovat hervottomia). Ja hautausmaa jonka kitchisyys teki äippäänkin vaikutuksen. Haudat ovat kivipaasia joiden päälle voi ostaa kivilaatan jossa sitten lukee rakaalle veljelle, äidille, työkaveille yms. ja paljon muovikukkia. Parhaan nähtävyyden he kuitenkin näkivät eli koulun talkkarin joka pysähty juttelemaan meille kun olimme terasilla. Ja mangnoliat, kauniit joka puolella kukkivat mangnoliat. Hih, kun he lähtivät ti aamuna, he saivat maistaa ranskalaisuutta, junaa mihin heillä oli liput ei tullutkaan. Katsoin snfc:n eli paikallisen vr:n sivuilta että kyseessä ilmeisesti oli lakko, nää ranskalaiset rakastaa lakkoja. Pääsivät he pariisiin toisella junalla ja sieltä lentokentälle bussilla (se juna ois mennyt suoraan lentokentälle).

Alla ihanat Mangnoliat!



Lakoista puheenollen, pari sanaa on pakko kirjoittaa kulttuurishokista. Ennen vanhempien tuloa ja sen jälkeenkin se alkoi vähän vaivata.

”Oireita voivat olla mm. ajoittainen tai jatkuva väsymyksen tunne, halu olla omassa rauhassa, hajamielisyys, erilaiset pelot (huijatuksi tuleminen, sairastuminen), opiskelumotivaation laskeminen, kohtuuton ärtyminen pienistä vastoinkäymisistä, koti-ikävä, tuttujen asioiden kaipuu, toive olla tekemisissä ”järkevien” ihmisten kanssa, yleinen hylätyksi tulemisen tunne jne”.

Itselle tuli juuri tuo halu vetäytyä omiin oloihin ja kauhea saamattomuus ja kyllästyminen ranskaan ja ranskalaisiin. Kaikki vitutti. Lisäksi huomasin nukkuvani liikaa ja olo oli usein kipeä. Tiesin kyllä koko ajan että mistä tämä on iha normaalia ja se auttoi niin etten tunetenut itseäni tyhmäksi. Asiaa ei auttanut että koulunkäynnistä ei meinannut tulla yhtään mitään. Etenkin tuo toive olla tekemisissä ”järkevien” ihmisten kanssa oli ykkösenä. Harmitti niin suunnattomatsi kielitaidottomuus ja tämä kaupunki. Ja jossain mainittiin että sosiaalisille uusi maa on aina vaikeampi. Täysin totta, sillä vaikeinta minulle on ollut että yht´äkkiä en olekaan äänessä, en osaa olla hauska vieraalla kielellä (muuta kuin silla hahaha- vitsi tasolla jolla kaikki nauraa vain siksi että kaikki tajuaa että olipa hassua, vaikka omalla kielellä ei naurattaisi). Sitten mua alkoi ketuttaa se että kaikkialla neuvottiin että tästä olosta pääsee ylitte vain omalla aktiivisuudella. Perjantaina asiat loksahtivat paremmille kun koulun jälkeen tunsin oloni kipeäksi, hain ruokaa ja päätin etten pistä nenääni ulos koko iltana. Sitten Jospéhine pakotti kahville ja vuodattelin oloani sille. Se kertoi paljon myös siitä että angers on hyvin sulkeutunut ja tyly kapunki, että hänkään ei oikein viihdy täällä kun ihmiset ovat niin omaan napaan tuijottavia. Lisäksi Joséphine sanoi että nukun liikaa. Tämä on aivan totta, sillä en olisi tajunnut sitä, olen aina ollut sitä mieltä että minä en voi nukkua koskaan liikaa. Täällä olen kuitenkin saanut hyvin kuitattua univelat ja nyt 10 h on liikaa. Sitten kävin illalla hakemassa kouluun unohtuneen takin (ihankuin ala-asteella) näin pihalla irman ja muutaman vitosluokkalaisen, joille avauduin myös stressaantumisestani ja väsymyksestä ja yrittämisen loppumisesta. Ne tytöt olivat myös olleet vaihdossa ja kertoivat ettei heilläkään aina ollut todellakaan kivaa. Toinen kertoi olleensa Belgiassa koulussa ulkopuolinen, eikä kyse ollut edes kielestä, sillä siellä kuitenkin puhutaan ranskaa. Toinen puhui juuri siitä väsymyksestä minkä se kohtasi Portugalissa, miten kukaan ei puhunut englantia. He sanoivat samaa ettei Angers ole mikään unelma kaupunki vaihtoa varten.

Aktiivisuus siis auttoi ja asioiden purkaminen. Olo oli kevyt kun irman ja tyttöjen kanssa mentiin oluelle ja puitiin lisää Erasmukseen liityviä streotypioita, ongelmia ja muita. Ei siis sinällänsä ole hassua että kivoimmat ja eniten kontaktia ottavat ovat itse olleet vaihdossa. (yritän tehdä saman ensivuonna kotona, lupaan).

Ja eilen Irman kanssa yritettiin vuokrata kaupungin ilmaiset fillarit, mutta sehän ei onnistunutkaan viikonloppuisin. Sen sijaan käytiin torilla fiilistelemässä ja ostettiin viiniä ihanalta naiselta, joka maistatti meille punkkuja (siis, viiniä myydään torilla ja niitä voi maistella!). Kun maisteltiin vanha herra tuli myös viinikaupoille ja sanoi että ”best wine ici” ja nyökytteli pilke silmäkulmassa. Kun poistuimme viiniputelit kainalossa se toivotti hyvää janoa ja iski silmää. Käveltiin parinkilsan päähän järven rannalle, maattiin nurtsilla ja maisteltiin viiniä ja eväitä ja vaan hengattiin. Poltin poskipääni ja nenäni ja ajattelin ettei tää sittenkään oo hullumpi paikka.

Ja tää kuva todistamaan idylliä vaikka oikeasti vihaan joutsenia, ne on ihan hulluja jos ne vähänkin kesyyntyy, pelkäsin eväsleipäni houkuttulevan sen nokkimaan mut mäsäksi!




Ja lisäksi tajusin että puolet vaihdosta on mennyt. Mietin hirveesti matkustelua, suomalaiset mimmit lähtee eteläranskaan ja mietin ensin niiden kelkkaan hyppäämistä, mutta sitten ajattelin että juna marseilleen 70 e, plus hostelli jotka tytöt olivat jo varanneet jne. Helposti budejtti olisi ollut 300 e, niin mielummin tekisin niilläkin rahoilla reissun syksyllä johki. No, ja sitäpaitsi veera ja okku ovat kohta täällä ja mennään nantesiin, ja toukokuussa marin kanssa valloitamme pariisin. Mulla on nyt kahden viikon kevätloma, ja ajattelin käyttää sitä työskentelyyn. Vau, musta on tulossa aikuinen!

Hyvä yhdistelmä lukea Noora Shinglerin blogia (kemikaalicocktail.bolgspot.com, on muuten aika hyvä ploki, siellä on tietoo ekosta ja luomusta aika järkikielelle saatettuna, oon koukussa. Ehkä liikaa luonnonkosmetiikka- ja muotipostauksia, mutta välissä on asiaa. ) ja lähteä carrefouriin sitten hedelmien, vihannesten ja luomun perässä. Tulos on että ronttaan tuon 2 kilsan matkan ”superfoodia” kotiin . Kasalla tunsin niin suurta ylemmyyttä laadukkaista ostoksistani ja pidin pokan nähdessäni loppusumman (haha, osa menee porukoitten piikkiin ku ne on täällä ylihuomenna). Aa, ostettua tuli mangoja, avocadoja (aina ja yhä), chilisuklaata, reiluaettäluomua kahvia, tofua, vihanneksiaa. Luomubrietä! Luomuastianpesuainetta! Iso sydän, Ai että mulla on hyvä fiilis! Olen oikea elintasohippi!

Lisäksi sydäntäni lämmittää se, että kesätyöt on varmaa ja sain vielä sopivasti harjoittelupaikan jonka pystyn ujuttamaan leipätyön väliin. Ja sain (tai löysin) ihanaa ja kannustavaa tekstiä (kiitos, maria). Lisäksi odotan kun lempivanhempani saapuvat tänne lauantai-iltana.

Olemassaolo tuntuu siis aika kivalta.

Hah, vaikka kouluviikko oli olematon (tai ehkä juuri siksi). Maanantain skippasin suosiolla. Tiistaina muut luokkalaiset oli jossain. Keskiviikkona valokuvan ja elokuvan luento oli jees mutta iltapäivällä kun mun piti pitää esitelmä (uudesta rakkaudestani, Larry Riverstä) mutta ei tunti oikein koskaan käynnistiny ja esitelmä jäi pitämättä. Tänään ei tunteja niin kulutin aikaani carrefourissa. Jee! Sain myös vihdoin jonkinmoisen paikan ateljeessa. Viimeksi kun kävin siellä niin koulutoverit veteli simpukoita suoraan kuoresta välipalaksi.

Tänään on aprillipäivä. Äippä muistutti niin et ala-asteella tää oli poisson d´avril jolloin liimailtii jotain typerä paeprikaloja ”hullunhauskoilla” teksteillä salaa toisten selkään. Ois varmaan pitäny mennä kouluun kattomaan tekeekö paikalliset oikeesti niin.

(oi, avasin äsken chilisuklaalevyn ja se on parasta chilisuklaata mitä oon syöny)

Eilen marketissa kohtasi kaksi asiaan mistä pidän ja mistä en ranskassa. Kun tulin sisään niin ovensuussa oli ihmisiä tyrkyttämässä muovipusseja, kävelin nopeesti ohi ja ymmärsin että kyse on jostain ruokaa köyhille jutusta ja vähän hämmästyin ja sanoi ei ja kävelin parimetriä ja käännyin katsomaan niin muovipussia tyrkyttänyt nainen pyöritteli silmiään toiselle ja ne mulkkas mun perään. Ketutti iha sikana, teki mieli mennä sanomaan että anteeksi, en ole julma ihminen, en vain ymmärtänyt mistä on kyse ja sitä paitsi, ylipäätään jos joku ei voi osallistua niin ei pidä syyllistää, oli syy mikä vain. Mutta sitten kaupassa mummeli tuli kysymään multa jotain, kun en ensin ymmärtänyt pahoittelin etten osaa kovin hyvin ranskaa ja hän sanoi että ei se mitään, hän osaa vain pari sanaa englantia ja pyysi mua katsomaan voin parasta ennen -päivämäärän Kun olin sanonut päiväyksen se sanoi että tämä on sitten tämä voi on GOOD, oui c´est GOOD, n´est ce pas? Mahtavaa. Pienen pieni mummeli puristamassa voi pakettia ja katsoo likinäköisesti sanoen c´est gOOd selvästi tyytyväisenä itseensä ja minä tyytyväisenä tästä kohtaamisesta.

Eilen nukuin pitkään ja heräsin kadulta tulevaan älyttömään meteliin, eilen oli carnaval d´angers, hitosti rumpuja ja kotikutoista sambaa. Pääsin alas vasta kun kulkue oli jo loittonemassa. Ihanaa yritystä. Maassa oli paperiglittersilppua ja yksi pikku tyttö haali sitä muosvipussiin kulkueen jäljiltä.




Parasta taideopiskelija elämää koin yhtenä päivänä kun olin jospehinen luona kahvilla ja sitten se treenas kontrabassoa ja mä tein krokeja siitä. Aika luksusta. Pääsin myös kuunteleen sen orkesterin harkkoja. Nautin tuollaisista jutuista. Mielummin seuraan harjoituksia kuin valmista esitystä. Niinkuin usein luonnokset viehättää mua enemmän kuin valmiit työt. Eilen olin vielä kuuntelemassa konservatorion avoimissa ovissa, vaikka kuuntelemisen sijaan katselin enemmän paikalla olevia ihmisiä. Joséphine kertoi mulle että Angers on hyvin porvarillinen kaupunki. Meininki on snobimpaa kuin muuallaa. Ja konservatoriolla sen huomas.

Alla melkein kasvot Joséphinelle, jonka nimi on niitä harvoja joita nimeltä mainitsen.




Perjantaina pääsin kipittelemään ballerinoissani baariin huitomaan ja juomaan monacoja, eli asia mistä paikalliset pitävät, olutta kirsikkasiirapilla. Niinkuin perulainen tyttö sanoi, että siihen tottuu, haha. Koulussa on nyt siis 5 vaihtaria yhteensä. Olin siis espanjalaisperulaisessa seurassa. Se espanjalainen poika on ihan älytön kun se ei opi kieliä, mutta kommunikoiseminen halu on suuri, että keskustelu on mahdollista. Oli mukava päästä juttelemaan niiden kanssa (ne on ollut täällä jo syksystä asti) ja ihan sama meininki koulussa et mikään ei oikein suju. Erasmuksena on sitten kivaa! Mutta se on tosiasia johon alan jo suhtautua normina. Koulussa kuulemma vallitsee selkeä käsitys siitä että mikä on nykytaidetta ja mikä ei. Kritiikki on kovaa ja heitä on jopa kielletty tekemästä joitain juttuja (esim. pyramidin mallisia veistoksia, sillä se on jo niin symbolisoitunut ja Andy warholin hengessä tekemistä ei katsota hyvällä sillä se on niiiin vanhoillista).

Kertokaa mulle joku mistä alla olevassa kuvassa on kyse, se espanjalainen selitti pitkään tätä, siis seinämät on tehty paperista, sisällä on keraamisia uuneja, lohikäärmeen suusta tulee erivärejä. Se on iso ja siihen tarvitaan paljon jengiä tekemään. Se kestää päivän.





Viikonloppuna oon nähny nopeesti suomalaisia tytsyi ja hämmenys on itselleni suuri kun kestää aina hetken tajuta et voin puhua suomea joka lauseen alussa. Eilen yöllä ajattelin niin sekaisesti erikielillä et nukahtaminen kesti kauan.

Alla oleva kuva on lauataisilta synttärijuhlilta, jossa Joséphinen kaa käytiin kääntymässä.

Tämän aamun seikkailu oli pesula. Tähän menessä olen nyrkkipyykännyt mitä oon jaksanut (tai ostanut uusia vaatteita, haha). Odotin kovasti ihanaa ja romanttista pesulakohtaamsita leffatyyliin. Tai lähinnä toivoin, että se ois ollu tyhjä että saisin möhläillä rauhassa. Mutta ei, pyysin apua yhdeltä pojalta, jolle taisin olla suuri rasite vaikka mun ohjeistamiseen meni ehkä kaksi minuuttia. Leikin sitten leffailua yksikseni lukien gavaldan kimpassa alkuperäiskielellä. Ja nyt on ihanaa kun kaikki vaatteet ja lakanat ovat puhtaat! Sillai oikeasti.

Ukkonen oli eilen ihan päällä ja todellakin leikkin nöyrää mutta hyvän sydämen omaavaa tyttörukkaa ullakkohuoneessani.

Riittääkö muuten kurssin jättämisen syyksi jos on siitä kysellyt 5 oppilaalta ja kahdelta opettajalta enkä saanut selville aihetta enkä opettajaa, tilaa, enkä aikaa? Kurssi ois enkuksi (!), että sikäli kiinnostais mutta näemmä se ois mahdotonta. Stressaavin asia koulussa on se että ikinä ei tiedä missä mikin tunti on. Jos on ollenkaan. Sitten toisen vuosikurssin opiskelijat ovat peruskuvataiteilijoita, eli aika hmm, sulkeutuneita. Ja sitten seisoskelen yksin toisten vieressä odottaen, että ilmestyyköhän opettaja ollenkaan. Nelosen ja vitosen oppilaat on ollu paljon helpompia lähestyä, ehkä johtuen siitä että moni niistä on ollut vaihdossa. Itsekin aion todellakin mennä enemmän juttelemaan vaihtareille, sillä olen niitä kielitaitoani peläten vältellyt. Oi kuinka huono omatunto mulla nyt on etten oo ottanut kontaktia niihin enempää. Eilen muuten tuli ensimmäinen koulukaveri juttelemaan ihan itse mulle. Näin ei ole käynyt koskaan ennen. Eiku onpas, mutta harvinaista se on.

Vastaan on tullut niin paljon nimiä ja kasvoja etten oikein aina muista kenelle oon puhunut. Viikonloppuna aloin ladella samaa litaniaa yhdelle pojalle sen unisex nimestä kunnes se sano et joo niin me ollaankin jo tavattu. Miten edes se nimi ei sanonu mitään kun kerta oon jo kerran jutellu? Sitten kun nimet ovat aika vaikeita ekalla kerralla kuultuna etten aina saa edes kuvaa siitä et mikä nimi.

Mikäköhän on politiikka täällä kerjälästen suhteen. Niiden naamat ja kyltit alkaa olla pelottavan tutuja mulle (minulla on nälkä ja minulla on kaksi lasta). Kun joka aamu sama lyhyt mies tulee kohti koko kroppa vinossa ja käsi ojossa. Kerran näin yhden paikallisen miehen antavan croissantteja nälkäiselle miehelle ja keskustelevan ihan normaalisti.

Patonki kädessä kuljeskelu ei oo mikään läppä. Lounasaikaan keskustassa joka kolmas ainakin kulkee patonkia tai paninia mutustellen. Mainitsen varmaan patongit joka postauksessa. Mutta ne kun on nii hurrrjan hyviä ja patonkimestoja on ainakin viis 3 minuutin koulumatkani varrella.

Kävin keskustan jardin de plantesissa, siellä oli vuohia! Onhan meilläkin Turussa kupittaanpuisto joo, pari hanhea ja ankkaa ja joku muu kalkkuna tepastelemassa. Haha.

Huomenta

Nyt siirryn taas iloisempii aiheisiin. Viime postaus ei ollut järin kirkas, joten jätän tuon asian pohtimisen nyt.

Carrefour supermaketti on edelleen lempikauppani. Viimeksi siellä olessani en ensin tajunnut että siellä katossa oli ihan sairaasti pikkulintuja jotka rääkyivät ja lentelivät. Siellä on myös laaja valikoima luomua ja reilua, ja useimmat tuotteet on molempia eikä hinta ole niin paha kuin suomessa. Voisin alkaa myös tuotebloggajaksi, testissä luomudeodorantti, luomuarganöljy ja soijaquinoa juoma.

Ranskalaiset on on ihania kun ne on päissään ja haluaa puhua englantia. Niitten ääntäminen on yleensä kauheaa. Mä saan nyt kauheen harhaluulon et oon ihan haka enkus. Esim. yksi koulun poika jolta kysyin neuovoa ja sit tulkkasin sille unkarilaiselle enkuksi niin poika kysyi en onko englanti suomen virallinen kieli. Haha. Välillä näitten tietämättömyys naurattaa. Ei sillä, osasinkin odottaa et kukaan ei tiedä mitään ja etenkin, ketään ei kiinnosta. Siksi oli hassua puhua tytön kanssa joka ehdottomatsi haluaa työkokemusta suomesta missä kaikki on sen mielestä niiiin loistavasti. Ja yksi toimittajapoika fiilisteli angersin jääkiekko joukuetta ja nuorempaa kiprusofia joka pelaa täällä, kai näitten valmentajakin on suomalainen. Täällä on paljon tyhjiä lupauksia kun tämäkin poika sanoi mulle et jos haluun mennä kattoon peliä niin hän voi hankkia liput. Sitten vaan nyökyttelen et joo joo, oli tooosi kivaa ja kumpikin voi sitten unohtaa. Haha. Kännipuheet on samanmoisia suomessakin.

Olenkin usein mainostanut et baarit menee kiinni aina kahdelta, mutta asia erikseen on yökerhot. Lauantaina oli yhden koulukaverin synttärit ja sitten päädyttiin ”yökerhoon” jossa oli kallista (olut tai appelsiini mehu 6e) mutta oikeasti aika viihtyisää. Tanssilattialla ei kukaan tanssinut käsilaukkujen ympärillä vaan jengi pogos ihan rehellisesti. Ja mulle on myös väitetty et ei ranskalaiset juo itseää kovaan humalaan, Haha, myytti murrettu. Kun poistuttiin baarista siinä viidenmaissa muutamat tytöt tempas korkkarit jalasta ja käveli paljain jaloin. Ei se kerrottuna oo sama mut musta on ihanaa et sirot ranskattaret voi olla noin suoria teoissaan ja olla silti tyylikkäitä!

Kevät on täällä pahemman kerran. Plus 17 ja aurinkoa tarkoittaa lounaspatonkia nurmikolla! (oli pakko, hahha)

raapaisen vähän vaihdon streopypiaa, ku se kyrsii.

Nyt siis kuukausi täynnä ja koin pienen kriisin siitä etten ole tehnyt mitää (muuta kuin löytänyt arjen, rytmin, sopivasti ihmiskontakteja, lempi leipomon ja supermarketin, jne). Eli yleensä mulla on tosi hyvä fiilis kaikesta, mutta sitten kompastelen tahtomattani siihen että millaista vaihtoajan kerrotaan olevan. Äipän ja Veeran kanssa on tullut ihmeteltyä et vaihtoaikaa koskee suuri myytti, että siellä pitää kansainvälistyä, solmia ystäävyksiä yli rajojen, olla koko ajan menossa ja hengaamassa. Ehkä suurimmalle osalle näin käykin, mutta itse mietin että miksei koskaan puhuta et voi mennä elämään rauhallista arkea ja opiskella?

Veera kiteytti aika hyvin, alla oleva on siis luvaton lainaus veeran viime viestistä:
”Turhauttavaa on yhtäkkiä olla se joka ei tajua ja se joka ei ole hauska. Lisäksi kauheasti puhuttiin siitä että miten saa paikallisia kavereita, siihen yksi Lontoossa ollut kundi sanoi musta fiksusti että onhan ne vaihtarikaveritkin hirveän arvokkaita - yhtäkkiä on joku tuttu joka Euroopan maassa. Tähän vaihtoon ja palaamiseen liittyy kyllä hirveästi asioita joista en ole ihan samaa mieltä kuin mitä ne oletusarvot yleensä on. Just se että vaihtoon saa mennä myös opiskelemaan ja nukkumaan, eikä uusia kavereita tarvitse metsästää. ”

Itse oon tässä kuukaudessa löytäny aika kivan tahdin koulun, yksinolemisen ja juhlimisen välillä. Varmasti koko vaihtoaika ois pikkusen toisenlaista ja ehkä semmosta kun kuvaillaan jos asuisin opiskelija-asuntolassa. Mutta nyt oma kämppä tuntuu niin hyvältä kun tuntuu että väsähdän täällä niin nopeasti aina kun olen ollut vähänkin sosiaalinen. Mun asetelmakin lähtöön oli ehkä vähän eri kuin muilla. Täällä mua odotti jo Elinan ystävä Joséphine jonka kautta oon saanut kontakteja muihin. Joséphine on ollut aivan mahtavaa seuraa ja oon ymmärtänyt nopeesti näitten normaalia elämää. Tykkään just siksikin kämpästäni et tuntuu et oikeasti asun täällä nyt. Koulussa vaihtareita on vain muutama eli melkein kaikki kontaktit on paikallisia. Asuntolassa tutustuisi nopeammin ihmisiin kun kaikki on vähän samassa tilanteessa, ei suomessakaan kehenkään oikein tutustu koulussa ilman ilmiselvää linkkiä. Ja kun etenkin olen vain kolme kuukautta (ajattelin tulla jo kesäkuuksi, tulisi aivan liian kalliiksi jäädä, että velkaantuisin).

Ajatus vaihdosta ei ollut mulle mikää itsestäänselvyys. Kutakuinkin olen hyvin ylpeä itsestäni, että löysin sen selkärangan lähtemiseen. En edes ollut ihan sikainnoissani silloinkun pistin paperit menemään. Silloin ajattelin et vaikka pääsisin niin voin jättää menemättä. Se miksi se ei ollut itsestään selvyys oli se se että se ujo, kielitaitoansa häpeävä eeva nosti kovasti päätään. Mutta alitajuisesti tiesin koko ajan että mun pitää, mun pitää lähteä, näyttää itselleni että pystyn. Mä luulen että pelko omasta kielitaidosta oli pääsyy miksi en halunnut ja miksi halusin lähteä. Ja onhan koko vaihto hyväosasten pentujen huvittelua ja lähdin kuitenkin vain kolmeksi kuukaudeksi, että monessa mittakaavassa tää on pientä. Nyt kun on täällä tää tuntuu helpolta ja normaalilta verrattuna siihen, että pelotti ihan sikana vähän ennen lähtöä. Ranska on jo luontevaa luettuna ja kuuneltuna ja nyt jopa tuntuu että pystyn jatkaa höpöttelyä ilman kauheeta yrittämistä (osaan jo läpätellä kevyitä kaupan/boulnagerian/vastavaan myyjille). Eräs natiivi jopa sanoi että ääntämiseni on verrattain hyvää ulkomaalaiseksi.

Lisäksi olen saanut aika hyvän sysäksen kouluhommiin. Kerranki on ideoita ja fiilistä tehdä. Koko viime vuosi on ollut ihan tyhjää ja nyt ajatukset alkaa asettua työnteossa ja elämässä yleensä.

Ja talkkari! En oo nähny sitä aikoihin mut eilen se tuli kadulla vastaan se huutelui salut ja iski silmää.

p.s Rankisten mielikuvituksella ei ole rajaa paninien suhteen. Naapurista saa paninin joka pitää sisällään ranskalaisia ja pihvejä.

Rakkaat blogini lukijat!

Kolme ja puoli viikkoa. Ja aika menee nopeammin kuin ikinä.

Olo on kotiutunut. Väsymys alkaa väistyä ja alan myös tottua siihen että voin hengaa juhlissa tai koulussa ilman että mun tarvii ymmärtää kaikkea ja ilman että mun odotetaan ilmaisevan mitään monimutkaista. Alussa ahdisti eniten se etten pystynyt ilmaisemaan niin hyvin kuin olisin halunnut. Olen siis tottunut kellumaan tilanteissa jo paljon paremmin. Opin lisäksi paljon kirosanoja espanjaksi (en muuten tiennyt et huora lausutaan samalla tavalla siellä kuin meillä).

Täällä on vahva kotibilekulttuuri. Tuntuu että kaikki parhaat jutut on yksityisissä tiloissa. Ja jos tunnet jonkun olet aina itsekin tervetullut. Lisäksi tämä on helpompaa ja halvempaa. Jos viinipullo on 2 e niin oon ottanu tavaksi ostaa kaksi ja viedä tuomisiksi. Juhlissa vallitseekin usein että kaikki juomat ovat yhteisiä. Kai alkoholin halpuudella on suuri osuus tähän.

Huomaan pitäväni eniten perjantaiaamuista koulussa. Sillä tiedän mitä teen (eli litografiaa) ja ihastuttava grafiikan opettaja on todella ihastuttava. Sillä on kultahammas ja se hymyilee niin että se välkkyy. Lisäksi silloin näen koulun siivoojaa, jolla on kieltämättä mehukkaimmat huulipunat mitä ikinä kenelläkään olen nähnyt. Joka kerta eri sävyä.




Torstaina kun pistin pääni KV-koordinaattorin huoneeseen näin sekunninsadasosassa miten sen naama venähti. Kokosi hän sen nopeasti mutta rouva taitaa vihata työtään ja tietää olevansa kyvytön hoitamaan tehtäviään. Innokkaasti se on pakottamassa mua rankankielikurssille, jopa maksullisille. Tekee niin mieli tiuskasta et mene itse englannin kurssille. Koska mä osaisisin sanoa tuon lauseen ranskaksi, mutta se ei englanniksi.

Vihdoin tapasin koulun erasmusopettajan (eilen sain kuulla että on semmonenkin) joka osaa englantia, joka oli tosi mukava, avulias ja ymmärtäväinen. Sain ehkä jotain tolkkua taas ehkä siihen mitä opiskelen. Tuntuu yhä vain tahmealta, ei vain koulun puolesta missä kuljen lukkarin kanssa et ou est, vaan myös mulla on ideoita mitä voisin totetuttaa mutta en saa aikaiseksi. Ylipäätään olen vellonut itsekseni tunnelmissa a) miksi opiskelen tätä b) miksi olen kärsimätön c) pitääkö tehdä aina jotain elämää suurempaa?

ja linnan pihalla ainakin on kevät:

Eilinen oli teemaltaan inhoan ranskaa päivä. Tänään parempi mieli, mutta syystä tai toisesta nettini ei toimi laisinkaan. Sen ailahtelevuus pisti jo ketuttaa mutta sentään pääsin sinne. Eilisen vietin rypien itses säälissä ja katsoen huippumallia haussa netistä. Jee!

Tänään oli mallia, ja se ehkä vähän jeesi kun pääsi tekemään asioita. Tänään huomasin että tosiaan opettajille on pakko itse mennä esitelemään itsensä, kukaan ei tee sitä puolestani. On niin kädetön olo kun tuntuu etten saa mistään kiinni, siis nyt puhun työskentelystä, mutta on muutenkin sellainen olo. Koko ajan ihan pihalla. Edelleen vietän mielelläni iltoja ja mielellään päiviä ihan itsekseni.

Taidekoulujen taudit on ilmeisen samat maasta riippumatta. Tunnit alkaa aina vartin myöhässä (onhan yliopistoilla näin myös) ja kukaan ei tiedä mitään. Juttelin jopa pojan kanssa jolla on suomalainen ystävä ja joka pitää suomesta älyttömästi. Niin Salosta kuin Turusta.

Ja tänään oloani kohensi se että sisäpihallani on pulukatiska!! Sen sisällä pulu! Miksi? Tarjoillaanko naapurissa tänään pulupaistia?




Ostin alerekistä ensimmäisen biletopin jota voi kutsua biletopiksi. Eeva 23-vuotta ja nyt osasi ostaa sellaisen! Kohta siirryn siihen muotibollaguksen puolelle, vaikka edelleen luulen että se ruoka ois mulle ominaisempaa. Kilpailutin kotikatuni patonkimestat ja tämän hetkinen suosikkini on maxi complete thon á 3,50.

kuvassa oelvan korunkin ostin. Tuli hirvittävän huono-omatunto kun joku oli maininnu ettei osta rihkamakoruja niiden epäeettisyyden vuoksi. Etenkin kun vieressä oli käsityöpuoti jossa ehkä olisi ollut eetisimepää, mutta hitosti kalliimpaa.



Täällä muuten näkyy nuoria ihmisiä, jotka ovat sekoitus laitapuolenkulkijaa, punkkia ja white trashiä. Ne hengailevat vähän kaikkialla ja niillä on kapisia koiria. Menin lähisupermarkettiin yksi päivä ja niitä oli rivissä monta ne vuorottellen sanoi ensin bonjour madmoiselle ja sitten kovempaa kun en ollut kuulevinani ja lopulta kuulin kun joku niistä huusi perääni sitä bonjouria vihamielisesti. Eilen kun menin asemalle ottamaan passikuvia ekan automaatin edessä majaili niitä koirat hengas ihan automaatin kyljessä ja toivoin vain että asemalta löytyy toinen. Onneksi löyty. En enää ikinä mee ottaamaan kuvia, ne automaatit puhu mulle!

Tässä tulos:





Nytkun netti ei toimi niin katsoin mitä musiikkia läppärilläni on. Haha, ainakin kuus levyy Cohenia ja pink floydia, isukin jäljiltä.


Lisäksi jääkaapistani löytyi seuraavanlainen jääpalamuotti:

Valitusta. ei sen kummempaa.

Nyt alkaa vähän vituttaa kaikki. Ehkä tää jatkuva päänsärky ja se että kävin koordinaattorin puheilla miten kursseja suoritan. Täällä kaikki kurssit kulkee rinnakkain koko vuoden. Ja mut on laitettu kakkosvuodelle. Mitä muutama oppilas ihmetteli, että miksi kun kolmosella on vapaampaa työskentelyä. Hyvä puoli on, että haluan tehdä litografiaa ja valokuvaa ja se on mahdollista (mutta miten saan ne kaikki hyväksiluettua Turkuun?). Mutta en halua veistoa, en installaatiota tai videota (mutta niitä ei mulla kai oo vaikka pitäisi kun en ekana aamuna täällä osannu päättää kaikkea mitä haluan). Kun kyselin että voinko maalata itsenäisesti niin ei käy, kuin kalenterii merkattuina itsenäisentyöskentelyn aikoina joo. Hä? Se yrittää myös tunkea mua taidehistorian kurssille. Tää tekstikin on epäselvä kun täällä ei oikein logiikka pelaa. Pitää varmaan laittaa opettajille ja omalle koordinaattorille vähän viestiä. Ellu mua tästä jo varoitti et ranskikset yritää kaikkensa erasmusten ylikuormittamiseen.. Oon vaan aika väsynyt niin tää tuntuu isolta määrältä mitä mulla on jo.

Muutenkin alko tänään tympästä ihan sikana. Tänään koulussa oleva tyttö anto poskisuudelmat ja löin liian kovaa poskiluullani sen poskea ja se vaikutti ivalliselta (ei se sitä varmaan ollut mut itseäni vähän nolotti, tai ei ois nolottanu ku heitin sille ranskaks vitsillä et niin nää poskisuudelmat on mulle vähän uutta kun me ei suomessa ja se vaan hymähti, sit nolotti) Okei, toi oli ehkä eka tylyehkömpi ihminen, jonka oon tavannu, otan nyt vaan tänään itseeni asioita.

Ehkä tää on sitä kulttuurishokkia et vaan harmittaa. Mut ekan kerran tuntuu tältä eikä tää oo vakavaa. Energia on vähissä ja varmaan tää pieni kipeys aiheuttaa ylireagointia tähän kulttuuriin. Nyt kaipaan jopa spotifyn jonathania ku mainokset ranskaks alko hermostuttaa tavallsita enemmän. haha.

mitään tekemätön sunnuntai.

Mä aloin miettiä että olen ollut täällä kaksi viikkoa. Jos olen täällä vain 3, 5 kk niin se takoittaa sitä että 1\7 on jo menny. En tajua miten. Tämä siis tulee olemaan paljon lyhempi aika kuin etukäteen ajattelin. Väsynyt olen koko ajan. Nyt on vähän flunssaa pällä. Mutta toisaalta mulla on ollut jo tosi kotoisa olo. Ehkä johtuen siitä et suomessa tuli muutettua niin tiiviisti niin ei tuntunut vaikealta omaksua tätä tämänhetkiseksi kodiksi. Olen myös tyytyväinen kaupungin kokoon. Pieni tämä on mutta ihana, etenkin kun tosiaan asun niin ytimessä. Kävin just sunnuntaikävellä (tai lähinnä ulkoiluttamassa uusia shortsihousuja ja ballerinatossuja) ja törmäsin ”antiikki” markkinoihin ja museon pihalla on joku avoautoajokokoontuminen. Näin kolme nunnaa käsikynkässä väitellen siitä, että mihin suuntaan ne lähtis. Mäkkärin ikkunassa hengas 13-vuotiata emoja.

Ylipäätään on ihanaa kun jengi ei pukeudu mitenkään mahdottoman tyylikkäästi ja et näkyy erilaisia tapoja. Itselläni ei ole yhtään nuhruinen olo. Turussa lauantaina keskustassa tuntuu aina pahemmalta.

Markkioilta olisin halunnut ostaa kafkaa ranskaksi ja petankikuulat makeella kantolaukulla ja yöpöydän.

Vanhemmat varasivat tänään matkan pääsiäiseksi tänne. Mahtavaa (ja ei, tuo ei ole sarkastinen mahtavaa).

Perjantaina juhlissa juttelin tunnin espanjalaisen pojan kanssa, joka ei osannut englantia eikä ranskaa. Ja mä osaan espanjaa sen verran et cafe con leche ja cerveza porfavoor. Si, si ja vamos. Mutta uskomatonta sinällänsä, että pystyimme puhumaan elokuvista, taiteesta ja matkustelusta ja kulttuuriennakkoluuloista. Mahtavaa ettei aina edes tarvitse yhteisä kieltä. Hauskinta tässä oli se että tämä poika sanoi mulle et olen avoimempi ja eloisampi kuin nämä rankalaiset täällä. Itse kun koen nämä ihmiset avoimiksi ja etenkin eloisiksi. Eli en taida mennä stereotyyppiseen suomalaiseen sittenkään. Puhuin myös ranskaa jo paremmin kuin ennen. Pikkuaskeleita.

Aijon myös aloittaa uran hunona muotibloggaajana, alla kuva josta ei mua näe kunnolla mutta siinä on mun uudet shortsit! ja ballerinojakaan ei näy. haha

15.pvä

Tavoite on muuten hyötyä tästä pihalla olevan vaihtarin statuksesta pahemman kerran. Aijon niin myöhästellä ja ymmärtää tehtävät väärin jos tykkään. Mahtavuutta. Sitä mahtavuutta lisää joka kerta se kun talkkari huutelee joka välissä sitä ”ca va, eevaaa” enkä kuule sen muille huutelevan.

Tää on muuten just niin pieni kaupunki et aamulla matkalla kouluun törmäsin josephineen ja yks ilta justineen joen toisella puolella. Ja viime yönä koulukavereihin.





Kirjoitin eilen että ”tämä väsymys on tappavaa. Kolme kuppia espressoa auttoi vain olemaan nukahtamatta. Ihan uskomatonta. Tänään oli koulun galleriassa avajaiset mut nukuin niitten ylitte. Kohta varmaan taas nukahdan. ” Haha, ai meninkö nukkuun? Sain kymmenelt viestin et tapaamani suomalaistytöt on menossa baariin. Laskelmoin pitkään unen ja suomen puhumisen välillä päätyen tietysti baariin. Baarit muuten poikkeuksetta menee kiinni viimeistään kahdelta. Yksi suomitytöistä tuli viel mun luo juomaan lasilliset sillä tuloksella että menin litografian opetukseen viiden tunnin yöunilla, mut ilman darraa. Mut olin laskelmoinut et olen pierteämpi jos saan jutella jonkun kanssa kunnolla suomeksi kaikennäköistä ku nukkuisin. Olin oikeassa. Oli ihanaa vaan puhua ja selitellä. Haha, samainen työttö repi itsensä ku kuuli mun kysyvän toiselta et ”eikse jätkä sit napostele vai mikä vikana”. Siis tarttui sanaan napostella. Ettei kukaan käytä sitä et onkse turkuu. Mä luulen menevänii hukkaan vieraalla kielellä.

Garfiikan opettaja on muuten aivan ihastuttava mies. Ja tänään pääsin testaamaan litokivee piirtämistä ja maalaamista. Se tuntu tosi hyvältä. Vasta ens pe pääsen vedostaan. Mut litografia tuntu jo nyt aika mielettömän hyvältä tekniikalta.

Eilen siellä baarissa oli iso, korjaan hirvittävän iso röykkiö vaihtareita jotka asuu paikallisessa Haritussa, 7 km keskustasta missä myös osa suomalaistytöistä asuu. Jotenkin olin tyytyväinen et asun yksin. Menoja riittää jos vaan haluan mutta saa myös olla rauhassa. Mulla varmaan menis hermot siinä mölinässä. Mut hetken oli olo kuin dynamossa vaihtari-iltoina. Siis en tiedä miten pitäis suhatutuu ku kaikki ne vaikuttaa heti mukavilta, mutta ylisosiaalisilta. Kaksi kiinalaista pyysi jo facebuuk kaveriksi. Kai lupasin opettaa maalamista yhdelle tytölle(?). Mitä hittoa sanotaan jos joku kysyy. Suomalaisittai vittu en! Vai? (Ja Fellow-kuvien määrä. Mä aina hämmennyn kun pöytä on täynnä pokkarikameroita).

Tänään on jonku koulun tytön synttärit jossain ehkä. hä.

Mä haluun mennä vaan leffaan. Mut juhliinhan mä päädyn. Haha!

ja lopuksi kuva kotikadustani, voila!

kuvasin tänään roskia.

Hetki milloin tajusin miksi olen täällä oli se, kun eilen jonotin lounaalla täytetyn patongin kadunvarren leipomosta ja koko tilanne oli täydellinen. Ihmiset surisivat ympärillä ja aurinko pilkahti ja jatkoin kapeaa ja kaunista kotikatuani kämpille missä keitin espressoa. Kuka haluaa mennä opiskelijaruokalaan kun voi tehdä noin? (sitten kun ole kyllästänyt itseni hiilareilla). Tänään oli oikeassa. Yliopistoruokala oli joo kokemus, vaikka siihen kolmeen euroon sisältyi vanukas, niin ei se mieltä lämmitänyt. Eli amica on oikeastikin aika tasokas.


Ylipäätään ihanaa kun koulu alkoi. Aamulla mulla on päämäärä minne mennä. En kävele enää ihmetellen ja päämääräämättömästi vaan olen niinkuin muutkin. Ihmiset juttelee takas jos niille avaan suuni ja enkä jaksa miettiä et teenkö jotain tyhmää. Mä myös saan tehdä! Ihan tosi vapauttavaa. Ymmärtäminen on jo hyvällä mallilla, vaikka on älytöntä miten paljon energiaa se vie. Oon koko ajan melkoisen väsynyt ja sitten kulutan sairaasti espressoa. Aina yhtä hyvä blandis. Mut siis puhuminen takkuaa. Mut en anna sen haitata. Mulla on aika hyvä fiilis kaikesta. Hullua et oon ollu kohta kaks viikkoo täällä. Liian nopeetsi tuntuu menevän jo nyt.



lisää roskia. hahahhaa!
Huomaan että olen jo melkoisen sopeutunut tiettyihin juttuihin. Ylittelen katuja kuin ranskalaiset eli koska vaan mistä vaan. Ja se etten jaksaisi lähteä kauppaan tänään. Alkuhuuma alkaa siis muuttua tasapainoiseksi mutta arkiseksi rakkaussuhteeksi joka jo kestää kyllä kolauksia.

Ja pakko siitä, että akatemial oppii ainakin ripustaa paremmin kuin nämä täällä. Eilen oli joku taideopiskelijoiden ilta teatterissa ja siellä tän koulun nelosten näyttely. Ripustus oli karmaisevin ikinä. Joktut taulut oli niin vinossa ja valokuvat oli vaan läntätty seinään. Pääsin beserwisaan. Mut muuten töissä oli sikana ideaa. Hyvinkin toimiva.

Ja eilen tuli taas todettua että huonomillaan jonkkaaminen on todella huonoa. Ku parhaintakaan ei jaksa seurata.



ja siitten yksi turistikuva. kämppäni sijoitsee heti vasemmalla olevan katetdraalin takana.

eka koulupäivä.

Aavistelinkin et pahin on koulun alku. Löysin kv-koordinaatorin, joka muuten ei osaa englantia muuta ku welcome. Koulussa on toinen vaihtari unkarista joka ei puhu paljon yhtään ranskaa. Sain tulkata jo koordinaattorin ja sen välillä. Asiat saatiin järjetykseen ja se tumppas mut jo käynnissä olevalle tunnille, mistä mulla ei ollu edes käsitystä mikä kurssi. Tauolla joku hyvin metroseksuaalidesingopiskelija poika selvensi mulle mistä on kyse. Se myös sanoi, ettei tänään oo taidehistoriaa niinpä luotin sen sanaan ja menin välillä kotiin selventämään pääni. Oli ihan hiton sekava olo. Kaikki pyöri.

On kuin olisin palannu ala-asteelle. Nyt ymmärtää puheesta jo vähän enempi kun on oikeastaan pakko. Miten pienenä edes jaksoi istua tunneilla ymmärtämättä aihetta? Joskus tulin kotiin ja (itkien) ihmettelin et mitä mä oon vihkoon kirjoittanut ja äiti selvensi että se on olla-verbin taivutus ranskaksi. Olen kirjoittanut lukemattomia lauseita liitutaudulta vihkoon koskaan tajuamatta mitä oikeastaan kirjoitan. Madamen opetusmetodit ei ihan ollu mua varten (”kuudennella nämä lapset ovat sitten kaksikielisiä”) Hahhhaaa!

Mut ei, ei tullu tästäkään koti-ikävä. Taistelutahto nousi et helvetti, kyllä mä pärjään! Nyt täytyy mennä sinne hiton ”epämukavuusalueelle” (inhoan tuota ilmaisua, mut nyt en keksi vastaavaa) mä voin olla pihalla (voisin laittaa tähän kuin lumiukko, mutta se ei sovi mun tyyliin) mut mä edes yritän.

Se unkarilainen irma (joo, sen nimi on irma Joó) on siis ainoa vaihtari koko koulus mun lisäksi. Käytiin oluella. Ja meinaisn puhuu ranskaa koko ajan. Ahhaa! Raukka ei puhu yhtään ja tuli oppimaan kielen. Eli mun ainakin on pakko osata sit ku täältä lähden.

Niin, pitää varmaan kirjoittaa Xynthiasta. Silloin la-su yönä tuuli ja satoi ihan sikana. Viime viikollakin oli paljon tuulta ja ukkosti yöllä niin mietin et tää on kai iha normaalia ja aloin nukkuumaan vessan oven lonksuessa edestakaisin vedosta. Sunnuntaina kysyin jospehinelta et tuuleeko täällä aina paljon, niin se sanoi joo mut nyt oli toi mysrky. Vasta kun yöllä avasin hesarin sivut tajusin koko asian laajuuden. Niin suomalaista, et joo tää on varmaan pikkupuhuri Atlantilta.

Loppukevennys: talkkari! Kysin Joséphinelta onko normaalia että talkkarit antaa poskipusui niin se sanoi ei (myöskään ei ole normaalia jos vieraat tulee kadulla juttelemaan). Mutta aijon siis kohdentaa koko kultuurin ymmärtämisen tuohon mursuviiksiseen lyhyenläntään miekkoseen. Nimittäin tänään kun kuljin pihan poikki se huusi mulle et Ca va, Eeva? Siis se muisti mun nimen!

Ja on normaalia ostaa lounaalla olutta ja juoda se koulussa. Piste.

päivä nro 10.

Aamun tapaaminen vuokraisännän kanssa oli leppoisampi kun olisi voinut odottaa (7 sivun vuokrasopimus pelotti). Patisseriessa kahvia ja kun allekirjoitukset oli alla niin hän kysyin lähdenkö torille hänen ja hänen tyttären kanssa. Jätin väliin kuitenkin. Tämä tapakulttuuri on aika vaikea ymmärtää. Onko kohteliasta lähteä mukaan vai kohteliaampaa jättää menemättä? Siis pyytävätkö he tavan vuoksi vai takoittavatko he tosissaan? Suomessa on niin paljon helpompaa ku ihmiset ovat huomattavasti suorempia, vaikka tylyydeksikin sitä haukutaan. Sain ratkaistua neuvokkaasti sen että kuka maksaa mun kahvin: kun olin ajoissa ja sain laskun heti että pystyin heittää kolikot pöytään samantien. Ahhaa. Ja onneksi, onneksi pystyn maksamaan vuokran netitse. Pelkäsin jo tilin avaamista ja shekkien hankkimista. Saatan avata ehkä sen tilin et jos vaikka saisin CAF:lta ranskan asumistukea. Jos uskallan sukeltaa byrokratina suohon.

Mutta on ihanaa kun kahvilassa tarjoilija kutsuu mademoiselleksi. -Un cafe, s´il vous plaît. - Voilá mademoiselle - Merci beaucoup. Ja päälle läväytän sädehtivän hymyn ballerinatossuissani. Ah!

Tosta talkkari pusuista kuulin että kuulemma rankalaiset vanhat miehet on kaikki perverssejä et kannattaa vaan tarjota kättä eikä antaa pusutella poskille. Skandinaavia on taaas huijjattu! Loistavaa!

Eilen oli pakko soittaa himaan ku tuli tarve puhua, ei mistään oikeasta,vaan vaan puhua suomea! Mutta stalkkailin netistä muutaman suomalaisen tytön joista saan iltaolut seuraa tänään.
Ihana internet! Gainsbourgin, Barbaran ja Brelin lisäksi kulutan spotifyssä suomenkielenikävääni SMG:tä, Herra Ylppöä ja Pariisin kevättä. Jopa Samuli Putro kuulostaa paremmalta täällä.
Sanoja joita kaipaan:

-skorettaa
-puliukko
-omata
-napostella
-lieveilmiö
-härvätä

Yöllä oli mysrsky! Heräsin siihen tuuli puhalsi puuskissa tosi lujaa. Lisäksi vihereitä salamoita (salamia). Mut en saa irti mitään kirjoitettavaa. Avasin ikkunan ja kuuntelin ku tuuli kolisteli kaikkea. En olisi tänään jaksanu herätä, mut sit muistin et voin aloittaa aamun espressolla kun vihdoin sain ostettuu pressopannun! Ha, vitsit, espressoo myydään niin isoissa ja halvoissa perhepakkauksissa etten olisi uskonu! Unta ja hyvää, halpaa kahvia, mä en tuu ikinä pois!



Olin eilen matkalla kauemmas keskustasta carrefour supermarkettiin (yllätys) ja löysin samalla tehtaan myymälän josta ostin harmaat ballerinatossut. Olen niistä suunnattoman iloinen. Ja kuvittelen kun täällä on vielä lämpimämpää miten vain hyppään niihin ja kipitän alas kadulle ja ihanaan kahvilaan tai baariin ja puhun sujuvaa ranskaa ihanille ranskalaisille.. sitten huidon paljon käsilläni pimenevässä illassa viinilasi edessä ja tunnen miten nuo tossut niin sopivat kuvaan. Koska kohta puhun ranskaa ja kohta olen sosiaalinen! Joo joo. Nyt mulle riittää se et voin kipittää tennareissa leffaan katsomaan ranskalaisten huitomista ja viininjuontia valkokankaalla.. ahhaa. Kuka sanoi ettei materia tuo onnea? Siellä kenkäkaupassa mua ennen kassalla oli semmonen spugenainen, paitsi että ei se voinut olla sitä muuta ku polvista ylöspäin ku sillä oli vihreet leggingsit ja tosi siistit avokkaat.

Tämä kuva siksi että näytän olevani kunnossa, ja ehkä huonosta valotuksesta saatte kärsiä,ettei mun tossut näy (miten hitossa vastavaloon saa otettuu kunnon kuvia, HÄ)





Ah, mahtia oli kattoa mitä perusranskalaiset lykkäs kassalle, hiilarii, lisäaineita, valmisteita, muroja. Ei sillä että oma ruokavalioni olisi mitenkään mallikas mut se et ne lappas sen paskan jälkeen hitosti activiaa.. miten danone on iskenytkään kultasuoneen..

Olen myös innoissani ku löysin kotini kirjahyllystä romaanin jota oikeesti osaan lukea. Olen tähän menessä lukenut vain noita tinttejä, jotka kaikki löytyy myös hyllystä. Oon lukenu 30 sivua ja olen ymmärtänyt melkei kaiken ja niin hyvin et mun tekee mieli jatkaa lukemista. Kirjassa sivuja on joku 600, mut jos sen saan kahlattua voin alkaa väittää, että luen ranskalaista nykykirjallsiuutta alkuperäiskielellä mielummin. Siksi aion vakaasti kahlata se lävitte! Kirjailija on Katherine Pancol. Se on joku super suosittu, myyny enemmän ku Anna Gavalda (okei, en mä tiedä mitään Gavaldan suosioista täällä, vain suosiosta kaveripiirissä suomessa). Oh ehkä joku päivä mä kirjoitan sen rankalaistyylisen romaanin, jossa kaikki on kevyttä mutta, ah niin raadollista. Kirjottaisin siitä että miten kauneimmat asiat eivät ikinä tapahdu.
(Alan näemmä vihdoin päästä ylitse ranskalaisus antipatiasta mikä on vaivannut mua, kiitos ala-asteen tuputuksen).

Viikko lähdöstä

Piti kirjoittaa myös taiteesta. No nyt kaltatkaa, tai lukekaa eka. Vaikka nautin enemmän siitä et sisäpihallani on kuivettuneita palmuja ja joku ihme rapistunut seinäsuihkulähde veistoksineen. Niin siis, kävin katsomassa viime launtaina Rodinin näyttelyn (sen verran hehkutan että takaportti johtaa pihaltani suoraan museon pihalle. ts. taidemuseo on mun naapuri) niin. Olin juuri saapunut ja istunut pari tuntia Joséphinen kaverin Justinen kavereitten kanssa Justinella. En jaksanut puhua mitään. Kun mentiin näyttelyyn alkoi melkein itkettää ku näin Rodinin muotokuvia. Se oli kieltä mitä ymmärsin, se oli kieltä jota osasin lukea. Täähän on ihan perusjuttuja joo mut en ollut suomessa havahtunut tähän miksi kuvataiteet on niin mieletön juttu, miten kansainvälistä se on. Tämä ei ole ollut niin oleellista mulle suomessa ja nyt tajuin että olen arvostanut verbaalisuutta ehkä turhankin paljon. Hullua tajuta se opiskeltuaan 2,5 vuotta ja sen miksi osittain olen tämänkin alan valinnut. Siinä on jotain niin perusjuttuja. Eli hassua että tässä kontekstissa rodin-näyttely on ollut parhaita aikoihin. Harvoin sitä tuijottaa lyijykynä luonnosta vedet silmissä suomessa. Tai voihan olla et Rodin vaan on niin helevetin hyvä ja mä vetoan tilanteeseeni. Ahhaa. Olihan se hyvä, harvoin veistokset on noin ilemeikkäitä (plussaa oli myös et niist tuli vähä mieleen Henrin omakuvaveistos)

Se taiteesta. Mut puolustan sillä et s eoikeeti oli älytön elämys. Ajattelin mennä yksin uudestaan, mut nyt en uskalla ku eka kohtaaminen oli niin vaikuttava.

Ja tähän väliin on pakko ottaa lainaus aamulla äidiltä saamastani mailista:
”Ehkä vähän huolissani siitä, että koet niin ultravoimakkaasti kaiken. Vaikka ei olis mitään hätää, saat siitä aikaan tunnemyrskyn. kunnes asiat tasaantuu.” Tämä nauratti ihan liikaa koska se on niin totta. Kun soitin äipälle ennen koneeseen nousua se alkoi nauraa ja sano et sä et ainakaan ikinä päästä elämää vaan kulkemaan ohitte. Nyt en muista paljoa suomea ja elämää siellä (huh, koskahan se ikävä iskee sitten?) ja olen ihana irrallaan. ”Helppoo olla nuori, kaikki tai ei mitään. Helppo pitää kiinni ja päästää menemään” jeh jeh.

Mut harvoimpa on olen ollut näin balansissa. Just eilen sanoin sitä et saan olla pihalla kun olen just saapunut vaihtari, ja lisäks ku tunnen jo porukkaa eri kautta niin kaikki luulee et oon jonku kaa enkä yksin. Olen siis sitten itse huijjjari! (öh, oon ollu tällä viikolla täällä olessani 3 päivää yksin. Mulle se on siis sama ku oisin lähtenyt vaeltaa aavikolle vuodeksi yksin) Lisäksi olen ollut nyt 5 päivää puhumatta suomea (la puhuin äipän kaa puhelimes). Pisin aika ehkä ikinä. Siksi kirjoitan ihan hitosti.

Miksi muuten kaikki ketä olen tavannut opiskelee jotain sisäsiistiä ja tyylikästä. Ei yhtään perustyyppei vaan kaikki opiskelee joko kontrabassoa, psykologiaa, arkkitehtuuria tai on lääkiksessä. Olen täällä paremmissa piireissä näemmä. Vai onko se vaan sitä ranskalaisuutta?

Nyt mä ymmärrän miksi monet usein selittää ruuasta, siis noin ylipäätään. Jos on tylsää niinku mulla vähän tänään on ollut haluaisin hirvesti kirjoittaa croissanteista ja juustoista ja avocadoista jotka ovat saaneet mut ihan sekaisin. Ah, ja tummasta suklaasta. Ja luomuakaasiahunajasta. Mun huvi on vaellella supermarkettien käytävillä ja hypistellä kaikkea (kirjoitin eka kaikkia). Nyt tuli eka ruokapostaus. Häpeän. Mut tän päiväisessä kaupassa hypistely jäi lyhyeen sillä siellä sammui kaikki valot. En tiedä oliko syynä lounastauko vai mikä.

Oh, kävin kattomassa Gainsbourgin. Mahtavaa et on spotify niin voi jatkaa samassa tunnelmassa. Ymmärsin melkein kaiken paitsi en mitään mitä Gainsbourgia näytellyt tyyppi puhu. Näin vain turpeiden huulien liikehdinnän. Haha. Mut oli se tosi hyvä. Mikä sika! Ja nyt ymmärrä mennä leffaan vasta ihan just ku se on alkamassa. Viimeksi alkoi vartin myöhässä, nyt ain 5 min. Kysyin Antoinelta, että onko ihmiset ajoissa yleensä, johon vastaus oli että se yritti tulla ajoissa koska olen suomalainen. (se oli syksyn turussa, akatemialla, en edes ollut huomannut).

Odotan koulun alkua jo. Olen ollu ihmeen jumissa koko hiton kaksi ja puoli vuotta koko työskentelyn kanssa. Nyt tiedä miten jatkuu kun vihdoin oon saanut suuntaa siihen mitä haluan tehdä. Ajattelin että teen täällä kaikkea muuta kuin maalausta.

Itseasissa olen hyvinkin tyytyväinen etten valmistellu reissua sen enempää ku oli pakko byrokratian puolesta. Nytkin olen varma että jotain on unohtunut. Joku semmonen maassaololupa jos on yli 3 kk? Mielestäni olin valmistautunut ihan hiton hyvin että oli sentään kämppä tiedossa ennen tänne tuloa. Pakkaaminenkin oli luokkaa pese koneellinen pyykkiä ja tunge laukkuun.

Oh, ihanaa kohta pääsee nukkumaan, en muista koska viimeks oon saanu nukkua näin paljon.
J´aime bien!

Muuten, uskon ettei kukaan lue tätä, joten jos kerron asioita sitten uudestaan kun olen suomen turvallisella kamaralla niin olkaa kilttejä ja nyökytelkää ja kysykää turkulaisittain aina Joo vai!

aamu numero 6

Olen myös nyt jo kyllästynyt siihen että eniten käyttämäni sanat on oui, non ja bien. Niiden lisäksi kulutan sanoja que, pardon ja tietysti je ne comprande pas. Ja nuo poskisuudelmat. Milloin hä, ja miten koska? Kuten kirjassa aino ja tuhmat luistimet aino suuttuu et miksei se ehti osaa kauniisti luistella sille sanotaan että täytyy harjoitella ja harjoitella -mutta kun harjoitteleminen kuulostaa ikävältä. Hitto, sitä se on. Ikävää! Miksi olenkaan näin kärsimätön. Mitään en tehnyt kielitaidon eteen ennenkuin lähdin ja nyt haluisin heti puhua niin todella hyvin. Ahhaa, suurenhulluutta. Mutta mua ketuttaa se että tunne itseni niin hiton tyhmäksi. Tietysti niin käy kun puhuu väärää kieltä, mutta. Se ketuttaa silti! Tuntuu niin raskaalta käydä keskusteluja ranskaksi. Joo joo oon 23 ja joo taidetta, ai mitä, no kolmannella vuosikurssilla ja asun Turussa joka on 200 km Helsingistä, ai mitä, no samankokoinen ku Angers. Sitten kysytään samat toiselta. Sitten Ihanaa olla täällä ja anteeksi huono ranskani. Ja sitten mitä?

Tästäkin syystä olen ollut vähän vetäytyvämpi. Ja siitä kun koko kesä-syksy ja plus kodittomuus meni sellaisessa ylisosiaalisuuden flowssa musta on ihana olla itsekseni (okei, myös roikun netissä koko ajan) ja nukkua pitkästä aikaa pitkään. Tehdä pitkiä kävelyitä ympäri kaupunkia. Jotenkin tuntuu oikeutetulta. Aina kun ole tavannut jonkun helpottaa päästä oman kämpän, okei on tää koti, niin kodin suojaan. Että päinvastoin täällä ois ihmisiä ketä nähdä, niin haluan vetäytyä.


Sitäpaitsi en ole humaltunut täällä kuin yhtenä päivänä. Eli maksakin kiittää. Ainakin vielä kun viihdyn itsekseni.


Sillä tavalla täällä jotenkin hämärtyy se mikä on normaalia. Jos hitto vie haluan olla yksin niin oon. Kiitos niille, jotka sanoi et se on ok. Etenkin ellun syvää luotaava inboxviesti oli ihana lukea tänä aamuna, ku hädisissäni ihmettelin onko tää kaikki niinkuin pitää. Hölmöähän on niin aatella. Sillä mulla on kaikki hyvin, en haluaisi olla muualla, eli ei ole todellakaan koti-ikävä. Väsyttää vaan. Tänäänkin ajattelin kokeilla hyvää kaavaa eli kävely, asioiden hoitamista ja leffa.

Ja lopuksi:
Mä saan myös olla outo ja vetäytyvä, sillä mä oon skandinaavinen taideopiskelija!

p.s Mutta uusi rakkauteni on Jaques Brel. Chansonit löysi tien minuunkin.

Siis tänään on tiistai. 2010. Siis viides kokonainen päivä angersissa.

Olen yhä äimistynyt (haluan jo nyt käyttää tälläisiä suomalaisia sanoja, kun sitä nyt ei oikein tuu puhuttua) näitten ihmisten kohteliaisuudesta. Pojat availee ovia ja maksaa kahvit (onko se normaalia?) Ylipäätään kaiki ketä olen tavannut ovat olleet ihania ja kutsuneet koteihinsa, keikoille, kotikaupunkiinsa yms. pelkään tän olevan harhaa ja olenkin suomalaisittain hyvin varma että kaikki huijjjaaa mua. Ei noin avoin SAA olla! Suomalaisuutta mussa ei siis ole ainoastaan se että otan kengät pois kun menen sisälle..

Mutta kukaan ei oikein puhu englantia. Tämä on siis ollut todella kylmä kylpy, pakko puhua ranskaa ja sieltä se kai tulee. Tänään kun puhuin englantia erään koulukaverin kanssa olin aivan kuin olisin puhunut suomea (olen englannissa tunnetusti huono, vai onko tämäkin vain niitä suomalaisuus juttua myös).

Sen lukkoepisodin jälkeen ei ole ollut ongelmia. Ainakaan käytännössä. Siis ekana aamuna sain jumitettua avaimen oveen josta seurasi naapureiden häiritsemistä, pelästyneitä puheluita omistajan vastaajaan, paulin (se kenen kämppä tää on) kaverin frederikin häiritsemistä. Joka sitten hankki lukkosepän, (68 e jonka paulin isä, siis se on omistaja, maksoi onneksi). Nyt kannan lukkosepän käyntikorttia lompakossa.

Alkuun tuli hirveesti ihmiskontakteja ja poskisuudelmia. Olin launtaina jo ihan puhki ja iski ahdistus. Tuntui että kaikki vyöryi ylitte. En osannu otttaaa vastaan mitään,. Pari päivää itsekseen teki hyvää. Tänään on sitten sosialisoiduttu sitten enempi ja se on ollu jees.

Nyt niitä rakastamiani ranskalaisiaviivoja

-Helsinki-Vantaalla suomalainen nainen kertoi juuri kaatuneensa ja lyöneensä etuhampaat rikki

-rautatieasemalla olin lapsellisen tyytyväinen itseeni kun osasin ostaa alennuskortin ja junalipun ranskaks.

-Kävin leffassa (400 coups) katsomassa Mika Kaurismäen kolme kuningasta (le conte finlandais). Oli hieno hetki astua suomalaisesta (inho?)realismista tänne.

-Kuten jo FB:ssä mainostin, tänään antoine esitteli mulle koulua ja vahtimestarin joka antoi poskisuudelmat. Siis vanha mursuviiksinen mies!

-Mistä spotify tietää et oon ranskas!

-Marseillesaippua on ihanaa täällä!

-Espanjalaistytöt todellakin lorottavat oliiviöljyä salaattiinsa.

aluksi on yritys.

Oh.

Olen aina miettinyt etten ikinä ala bloggaamaan. Ajattelin etten koskaan jaksa kirjoittaa mitään kunnollista. Mutta nyt näemmä kun olen täällä ranskassa niin kirjoitan kaiken ylös niin miksen sitten ihan julkisestikin. Kantani on kuitenkin se että jos kirjoitan täällä jotain niin harvaa se oikeastaan kiinnostaa. Lisäksi olen huomannu että kun on ulkomailla ihmisiä kiinnostaa vielä vähemmän mitä kuuluu.

Siksi lähtökohdat latelen itselleni tässä. En aio kirjoittaa:

-Miten käytännön asiat hoituu
-unista
-ruuasta

sillä varauksella että yllämainuituista löytyy erikoisen maukasta kerrottavaa.

Enkä aio mainita et vitsit täällä on niiin lämmintä.

Lisäksi haluan käyttää paljon ranskalaisia viivoja koska rakastan niitä.

(Nyt jo alko ketuttaa tää kirjoittaminen. Mä yritän. Olen satavarma et tää jää kuitenkin aina päivittämättä).

Mutta niin, alkuni täällä kiteytyi eilen alla olevaan mitä lähetin veeralle facebookis, kyselin myös samaa muilta.

Hyvä veera.

Onko normaalia että haluan vältellä ihmiskontakteja ku tuntuu että ei alun jälkeen enää kykene puhua ranskaa muuta kuin asioidessa? Onko normaalia vihata sanaa: kahvikuppikeskustelu? Onko normaalia että en halua täältä pois mutta on väsynyt olo?
Miksei antoine lähetä viestiä, vaikka lupasi? Miksi koen sen henkilökohtaisena vihanilmaisuna?

Vastauksia innolla odottaen
eeva
ps. olen muuten normaali.


että näin.

ps. vihaan edelleen sanaa kahvikuppikeskutelu! Ja sen tiedän et se on normaalia!