Pohdintaa.

Ja huom. Ennekuin aloitan kirjoittamisen haluan muistuttaa teitä rakkaat lukijat (joiksi moni on mulle privaatistikin tunnustanut olevansa) että mulla on hyvä mieli ja viihdyn täällä. Alla nyt pohdin asioita, se ei tarkoita että olisin suunnattoman ahdistunut tai syyttelisin ja surkuttelsiin itseäni. Tämä on nyt pohdintaa kun tuntuu että näen asioita hyvinkin eri tavalla ja mietin miksi olen toiminut näin. Totta on että pari viikkoa sitten mieli oli enempi maassa. Mutta haluan ehdottomasti kirjoittaa kaikista fiiliksistäni, etenkin kun tajusin että ei ehkä se suomeen paluu tule olemaan välstyä kokonaan niin ihanaa. Ja haluan itsekin muistaa ketuksen fiilikset samalla kun hehekutan ihanaa vaihtoaikaani.

Koulu loman jälkeen alkoi lupaavasti. Just sain tuuditettua itseni hyvään rytmiin ja oikestaan mikään ei haitannut. Maanantaina en mennyt kun skippasin koko kurssin. Sen sijaan pesin pyykkiä ja pääsin opastamaan toista ulkomaalaista koneiden käytössä. Näin se hyvä kiertää. Haha. Niin, tänään yritin mennä luennolle, ei ollut ja eilen oli piirustusta, opettajat puoltuntia myöhässä, malli ei saapunut ollenkaan. Sitten venasin kolme tuntia opettajaa antamaan neuvoja yhteen sarjaan. Olisi varmaan skipannut mut ellen olisi ollut viimeinen luokassa, eikä se voinut enää ohittaa mua. Ja opetus: ”joo nää on hyviä, tee vaan selkee sarja käyttäen samaa kokoa kaikissa”. Sitten olin varannut ajan valokuvan opettajan tapaamiseen. Odotin 45-min eikä se sittenkään ilmaantunut paikalle. Kimpaannutti myös se ettei kukaan puhu mulle, siis oppilaistakaan. Ja mitä useemmin oon puhumatta sitä enemmin vetäydyn kuoreen. Alussa yritin melko säännöllisesti.

Mua syystä tai toisesta häiritsee (tai mietityttää, onko se neutraalimpi ilmaus) se etten oo oikein tutustunut muihin koululaisiin. Mutta siitä saan syyttää myös itseäni. Mulla kuitenkin on ollut aika kivasti kavereita niin en ole kovasti yrittänytkään. Mitä tekisin toisin. Mikä ois auttanut ja miksi en niin tehnyt:

- Olisin työskennellyt studiolla missä muutkin.
Miksi en: tykkään työskennellä rauhassa omassa tahdissa kämpillä ja se on myös tuottanut tulosta. Ja siksi että oman pöydän saaminen kesti puolitoista kuukautta, aina kun menin kysymään ei kellään ollut tietoa mihin mahtuu.

- Olisin hanakammin soitellu ihmisille joiden numeron ole saanut.
Miksi en: se tuntui ylivoimaiselta ja tuntui että olisin häirinny suhteettomasti niitä. Ja se että en hirveesti kaivannut seuraa. Eli tiivistettynä laiska ja liian ujo.

alkanut vain jutella
Miksi en: yritin kyllä, mutta kun kukaan ei jatka juttua tai tule myöhemmin itse juttelemaan vaikka seison vieressä yksin ja orpona. Niin se ei paljoa rohkaise.


No, mutta toisaalta ei hätää, en vieläkään tekisi toiste. Sillä alussa oli energia vähissä.

Ja sekin, että Suomessakin tiedän sen kuinka vaikea on löytää ihmisiä kenen kanssa natsaa. Mutta toisaalta nyt olen myös oppinut, ettei siihen tarvita välttämättä yhteistä kieltä. Suomen kieli on multa tipahtanut vähän jalustalta. Olen esim. mesonnut että ikinä en voisi seurustella ulkomaalaisen kanssa, mutta kuitenkin, puhe on murto-osa viestinnästä.

Se miksi pohdin tota ja omaan jähmettyneisyyttäni on se että täällä olen kohdannut rinnakkain sen ulospäinsuunatutuneen Eevan jolle kontaktien luominen on melko usein helppoa ja toisaalta sen helevetin ujon ja aran Eevan. Tää miksaus on jännä. Se miksi pohdin etten oo hurjasti luonu edes hyvänpäivän tuttuja on poikkeus mulle. Ja se johtuu pitkälti ujon eevan kuoresta, joka täällä on tullut esiin. Irma (se unkarilainen) sanoi katsoessaan joitain kuvia musta suomessa se sanoi et näytän ihan erilaiselta kuin täällä. Siis olemukseni on erilainen. Oomme puhunut paljon erilaisista kasvoista ja lähelle päästämisestä. Kuinka varautuneelta saatan näyttääkään koulussa toisten silmissä. Tai ehkä kyllästyneeltä ja ylpeältä, niin kuin ujoista usein luullaan. Täällä olessa tunnen selkeämmin itseni kun olen yksin. Tuntuu että mulla on selvät rajat. Ja ne rajat on olemassa myös kouluun mennessä.

Eilinen oli kuitenkin poikkeus sillä yksi kolmosen tyttö tuli juttelemaan ja pyysi illalla mukaan oluelle. (Ja ylläri, se on itse hakemassa vaihtoon. Tuskaili samojen motivation lettereiden kanssa). Oli mahtava taas huomata et kun istuin sen ja saksalaisen vaihtarin kanssa että kyllä, osaan puhua ranskaa. Pystyn selittämään asioita ja fiiliksiä. Nyt tapahtui se että kipittelin lämpimään iltaan ballerinoissani puhumaan (melko sujuvaa) ranskaa ja huitomaan. Haha. Ja en ole kohdannut vielä kivaa ihmistä joka tykkäisi Angersista ihmisten puolesta. Ja moni ranskalainen on sanonut ettei hirveesti pidä ranskalaisista. Ja hyvä pitää mielessä ettei porukka ylipäätään taidekouluissa ole avoimemmista ja ystävällisemmistä päästä. Tämän kaiken vahvisti tämä tyttö joka pyys mut oluelle. Ja niin, se sanoi myös että kontaktin luominen opettajiin on heillekin vaikeaa, että erasmuksen se on tuplasti.


Nyt tuntuu että kolme kuukautta on liian lyhyt aika. Haluaisin toisaalta jäädä tänne katsomaan miten asiat kehittyy. Tuntuu että ranska alkaa nyt olla sinä pisteessä että voisin oikeasti oppia sen.

(Täähän menee samaan tahtiin, eka on kivaa ja kieli kehittyy, sit vähän ketuttaa ja masentaa ja kielitaito taantuu ja sitten kaikki tuntuu hyvältä ja ranskan puhuminen on kivaa, olen siis oikea malliesimerkki vaihdon vaiheista)

Hmm. Tämäkin teksti oikeasti tarvitsisi kuulla livenä puheflowna, mutta yritin jotenkin saada niitä paperille ja kasaan. Ja en laittanut edes kuvia keventämään tätä. Haha. Bisous teilel jotka jakso lukea!

Ja muuten pahoittelen kaikkia kirjoituvirheitä. Mun lemppari niistä on muotibollaguksen.