Tämän aamun seikkailu oli pesula. Tähän menessä olen nyrkkipyykännyt mitä oon jaksanut (tai ostanut uusia vaatteita, haha). Odotin kovasti ihanaa ja romanttista pesulakohtaamsita leffatyyliin. Tai lähinnä toivoin, että se ois ollu tyhjä että saisin möhläillä rauhassa. Mutta ei, pyysin apua yhdeltä pojalta, jolle taisin olla suuri rasite vaikka mun ohjeistamiseen meni ehkä kaksi minuuttia. Leikin sitten leffailua yksikseni lukien gavaldan kimpassa alkuperäiskielellä. Ja nyt on ihanaa kun kaikki vaatteet ja lakanat ovat puhtaat! Sillai oikeasti.

Ukkonen oli eilen ihan päällä ja todellakin leikkin nöyrää mutta hyvän sydämen omaavaa tyttörukkaa ullakkohuoneessani.

Riittääkö muuten kurssin jättämisen syyksi jos on siitä kysellyt 5 oppilaalta ja kahdelta opettajalta enkä saanut selville aihetta enkä opettajaa, tilaa, enkä aikaa? Kurssi ois enkuksi (!), että sikäli kiinnostais mutta näemmä se ois mahdotonta. Stressaavin asia koulussa on se että ikinä ei tiedä missä mikin tunti on. Jos on ollenkaan. Sitten toisen vuosikurssin opiskelijat ovat peruskuvataiteilijoita, eli aika hmm, sulkeutuneita. Ja sitten seisoskelen yksin toisten vieressä odottaen, että ilmestyyköhän opettaja ollenkaan. Nelosen ja vitosen oppilaat on ollu paljon helpompia lähestyä, ehkä johtuen siitä että moni niistä on ollut vaihdossa. Itsekin aion todellakin mennä enemmän juttelemaan vaihtareille, sillä olen niitä kielitaitoani peläten vältellyt. Oi kuinka huono omatunto mulla nyt on etten oo ottanut kontaktia niihin enempää. Eilen muuten tuli ensimmäinen koulukaveri juttelemaan ihan itse mulle. Näin ei ole käynyt koskaan ennen. Eiku onpas, mutta harvinaista se on.

Vastaan on tullut niin paljon nimiä ja kasvoja etten oikein aina muista kenelle oon puhunut. Viikonloppuna aloin ladella samaa litaniaa yhdelle pojalle sen unisex nimestä kunnes se sano et joo niin me ollaankin jo tavattu. Miten edes se nimi ei sanonu mitään kun kerta oon jo kerran jutellu? Sitten kun nimet ovat aika vaikeita ekalla kerralla kuultuna etten aina saa edes kuvaa siitä et mikä nimi.

Mikäköhän on politiikka täällä kerjälästen suhteen. Niiden naamat ja kyltit alkaa olla pelottavan tutuja mulle (minulla on nälkä ja minulla on kaksi lasta). Kun joka aamu sama lyhyt mies tulee kohti koko kroppa vinossa ja käsi ojossa. Kerran näin yhden paikallisen miehen antavan croissantteja nälkäiselle miehelle ja keskustelevan ihan normaalisti.

Patonki kädessä kuljeskelu ei oo mikään läppä. Lounasaikaan keskustassa joka kolmas ainakin kulkee patonkia tai paninia mutustellen. Mainitsen varmaan patongit joka postauksessa. Mutta ne kun on nii hurrrjan hyviä ja patonkimestoja on ainakin viis 3 minuutin koulumatkani varrella.

Kävin keskustan jardin de plantesissa, siellä oli vuohia! Onhan meilläkin Turussa kupittaanpuisto joo, pari hanhea ja ankkaa ja joku muu kalkkuna tepastelemassa. Haha.