raapaisen vähän vaihdon streopypiaa, ku se kyrsii.

Nyt siis kuukausi täynnä ja koin pienen kriisin siitä etten ole tehnyt mitää (muuta kuin löytänyt arjen, rytmin, sopivasti ihmiskontakteja, lempi leipomon ja supermarketin, jne). Eli yleensä mulla on tosi hyvä fiilis kaikesta, mutta sitten kompastelen tahtomattani siihen että millaista vaihtoajan kerrotaan olevan. Äipän ja Veeran kanssa on tullut ihmeteltyä et vaihtoaikaa koskee suuri myytti, että siellä pitää kansainvälistyä, solmia ystäävyksiä yli rajojen, olla koko ajan menossa ja hengaamassa. Ehkä suurimmalle osalle näin käykin, mutta itse mietin että miksei koskaan puhuta et voi mennä elämään rauhallista arkea ja opiskella?

Veera kiteytti aika hyvin, alla oleva on siis luvaton lainaus veeran viime viestistä:
”Turhauttavaa on yhtäkkiä olla se joka ei tajua ja se joka ei ole hauska. Lisäksi kauheasti puhuttiin siitä että miten saa paikallisia kavereita, siihen yksi Lontoossa ollut kundi sanoi musta fiksusti että onhan ne vaihtarikaveritkin hirveän arvokkaita - yhtäkkiä on joku tuttu joka Euroopan maassa. Tähän vaihtoon ja palaamiseen liittyy kyllä hirveästi asioita joista en ole ihan samaa mieltä kuin mitä ne oletusarvot yleensä on. Just se että vaihtoon saa mennä myös opiskelemaan ja nukkumaan, eikä uusia kavereita tarvitse metsästää. ”

Itse oon tässä kuukaudessa löytäny aika kivan tahdin koulun, yksinolemisen ja juhlimisen välillä. Varmasti koko vaihtoaika ois pikkusen toisenlaista ja ehkä semmosta kun kuvaillaan jos asuisin opiskelija-asuntolassa. Mutta nyt oma kämppä tuntuu niin hyvältä kun tuntuu että väsähdän täällä niin nopeasti aina kun olen ollut vähänkin sosiaalinen. Mun asetelmakin lähtöön oli ehkä vähän eri kuin muilla. Täällä mua odotti jo Elinan ystävä Joséphine jonka kautta oon saanut kontakteja muihin. Joséphine on ollut aivan mahtavaa seuraa ja oon ymmärtänyt nopeesti näitten normaalia elämää. Tykkään just siksikin kämpästäni et tuntuu et oikeasti asun täällä nyt. Koulussa vaihtareita on vain muutama eli melkein kaikki kontaktit on paikallisia. Asuntolassa tutustuisi nopeammin ihmisiin kun kaikki on vähän samassa tilanteessa, ei suomessakaan kehenkään oikein tutustu koulussa ilman ilmiselvää linkkiä. Ja kun etenkin olen vain kolme kuukautta (ajattelin tulla jo kesäkuuksi, tulisi aivan liian kalliiksi jäädä, että velkaantuisin).

Ajatus vaihdosta ei ollut mulle mikää itsestäänselvyys. Kutakuinkin olen hyvin ylpeä itsestäni, että löysin sen selkärangan lähtemiseen. En edes ollut ihan sikainnoissani silloinkun pistin paperit menemään. Silloin ajattelin et vaikka pääsisin niin voin jättää menemättä. Se miksi se ei ollut itsestään selvyys oli se se että se ujo, kielitaitoansa häpeävä eeva nosti kovasti päätään. Mutta alitajuisesti tiesin koko ajan että mun pitää, mun pitää lähteä, näyttää itselleni että pystyn. Mä luulen että pelko omasta kielitaidosta oli pääsyy miksi en halunnut ja miksi halusin lähteä. Ja onhan koko vaihto hyväosasten pentujen huvittelua ja lähdin kuitenkin vain kolmeksi kuukaudeksi, että monessa mittakaavassa tää on pientä. Nyt kun on täällä tää tuntuu helpolta ja normaalilta verrattuna siihen, että pelotti ihan sikana vähän ennen lähtöä. Ranska on jo luontevaa luettuna ja kuuneltuna ja nyt jopa tuntuu että pystyn jatkaa höpöttelyä ilman kauheeta yrittämistä (osaan jo läpätellä kevyitä kaupan/boulnagerian/vastavaan myyjille). Eräs natiivi jopa sanoi että ääntämiseni on verrattain hyvää ulkomaalaiseksi.

Lisäksi olen saanut aika hyvän sysäksen kouluhommiin. Kerranki on ideoita ja fiilistä tehdä. Koko viime vuosi on ollut ihan tyhjää ja nyt ajatukset alkaa asettua työnteossa ja elämässä yleensä.

Ja talkkari! En oo nähny sitä aikoihin mut eilen se tuli kadulla vastaan se huutelui salut ja iski silmää.

p.s Rankisten mielikuvituksella ei ole rajaa paninien suhteen. Naapurista saa paninin joka pitää sisällään ranskalaisia ja pihvejä.